perjantai 27. joulukuuta 2013

Joulun ihme: Liisa-Katri!

Vieläkö muistatte harmaan Joulun?

Eilen Herramies kävi lasten kanssa tarkistamassa, että kanikopin oljet olivat kuivia. Kyllä olivat - mutta olkien seassa näkyi liikettä! Yksi pieni musta kaninpää pilkisti pesästä!

Punaposkilapset kompastuivat jalkoihinsa juostessaan kertomaan falsettiäänellä Joulun ihmeestä, minkä hengästykseltään kykenivät: "Joululla on yksi poikanen ja sen nimi on Liisa-Katri!"

Iltasella lähdin minä vuorostani katsomaan jouluseimeä. Astuin talvipupulaan, lahjoin aikuisia kaneja - jos nyt en kullalla ja suitsukkeilla, niin porkkanoilla - ja työnsin pään kanikopin katon ja seinän väliin, valaisin pesää otsalampulla ja näin... pelkkää olkea ja kaninkarvaa.

Hieroin käsiini kopin kuivikkeita, jotta ihmisen haju ei häiritsisi asukkeja, ja siirsin varovasti pörröjä sivummalle. Joulun harmaan karvakasan alta löytyi kaksi ja toffeenvärisen kanin (pikkukuvassa Brian Toukokuun kanssa) turkin alta lukematon määrä piiperöitä. Ne olivat sikin sokin, joten en pystynyt niitä laskemaan, mutta arvioisin, että niitä oli kuusi tai seitsemän. Isossa kuvassa niiden massut erottuvat valkoisina.

Tarkistin, ettei joukossa ollut kuolleita yksilöitä ja peittelin pienokaiset uudelleen. Voi sitä ähellystä, yninää ja mukellusta! Kaniemot olivat tehneet tiiviit pesäkuopat olkien sekaan ja repineet vatsastaan kunnon karvapeiton mukeloiden päälle. Olot olivat erittäin lokoisat ja lämpimät.

Vaikka oli sangen oletettavaa, että kanilapsia on jossain vaiheessa tulossa (sanoohan sen jo sanontakin), en olettanut niiden lisääntyvän talven pimeimpänä hetkenä. Tosirakkaus ei tällä kertaa kuitenkaan malttanut odottanut kevään aurinkoa.

En viitsinyt kauempaa häiritä kanilan rauhaa. Suljin oven ja jäin hetkeksi hengittämään rauhallista, mustaa maisemaa. Kohta pitäisi mennä kertomaan lapsille, että saisivat keksiä vielä muutaman nimen lisää, mutta ei ihan vielä. 

Joulun yllätys ihan mahtavalta. 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Valpurin joulu

Joulusiivous: himmennetään valoja
Joulukoristeet: muutama tärkeä ynnä seitsemän uutta, eli nuo kuvassa olevat, lasten kanssa vehnäjauhoista ja suolasta askarrellut
Joululahjat: vain lapsille, vain muutama
Jouluruoat: syksyn kalkkuna, kevyttä ja notkumatonta
Joulukuusi: on ja tuoksuu
Jouluvalot: kynttilöitä sisällä ja ulkona
Jouluperinteet: vain rakkaimmat
Joulujännitys: aamulla lapsille paketti, jossa on uusi palapeli, jotta vanhemmat saavat nukkua
Joulurumba: vain yksi keikka
Joulutunnelma: rauha
Joulustressi: ei

Hiljaisuutta, levollisuutta, muistoja, kaipausta, toivoa ja iloa jouluunne!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Riisuttu

Meillä ensimmäistä kertaa käyvät kysyvät, missä on meidän ullakko / varasto / tavarat. Vastaus on, että ei missään. Tässä talossa ei ole säilytystilaa.

Tarvitsimme puolilämpimän ulkovaraston, jonne olisi saanut kaiken sen sesonkitavaran, joka ei saa homehtua eikä ruostua: joulukuusen jalan, ylimääräiset tuolit, kulmahiomakoneen, luistimet ja niin edelleen. Mietimme, mitä tekisimme, kunnes päätimme toisin: vähennämme tavaraa niin paljon, ettei varastoa tarvitse rakentaa.

Vaikka käymme kaapit pari kertaa vuodessa läpi ja kierrätämme tarpeettomat sisällykset, olemme rakastaneet kirjoja ja haalineet niitä. Kun elämä maalla osoitti meidän tarvitsevan arkkupakastinta, oli tehtävä päätös: jotta pakastimelle saataisiin paikka, oli yhden kirjahyllyistä sisältöineen lähdettävä. Kirja kirjalta vuodatimme henkistä verta pakatessamme niitä kirppikselle-kavereille-hyväntekeväisyyteen-paperinkeräykseen, mutta vakuutimme kirjaston olevan olemassa. Kaikkea ei ole pakko omistaa. Kirjoista jäivät jäljelle vain ne, joihin palaamme kerta kerran jälkeen, ja kirjahylly myytiin pois.

Keittiön tarve-esineet priorisoitiin tulevan keittiöremontin alkusoittona ja yksi kaapeista lähti saman tien kiertoon kanilaan. Hyvin palvellut ruokapöytä myytiin erikoisemman pöytäratkaisun tieltä. Sohva lahjoitettiin päiväkotiin, jossa otettiin avosylin vastaan myös ylimääräiset kankaat, lastenkirjat ja lelut. Jääkaappipakastin vaihdettiin viinipulloon ja tilalle hankittiin pienempi, käytetty jääkaappi. Astioita, tauluja ja vaatteita myytiin jälleen kirpparilla. Muisto- ja lahjaesineet sekä tarpeettomat joulukoristeet lähtivät maailmalle. Nuottien kohdalla hengitin syvään, kuuntelin teokset vielä kerran mielessäni ja päästin sitten irti niistä, joihin en enää palaa.

Askeettisia emme ole, ismejä emme harrasta, varaston saatamme joskus rakentaa, mutta tarpeeton on tarpeetonta. Kirjan antaja ei asu kirjassa eikä muistoesineen lahjoittaja muistoesineessä. Se, mikä toimi 1990-luvulla, ei välttämättä ole käyttökelpoista 2010-luvulla. Pieneksi jäänyt on pieneksi jäänyt, epäsopiva ei sovi eikä liian rikkinäistä voi korjata. Tunnearvokkaista riittää toisinaan pelkkä digikuva, ex-velvollisuussäilytettävästä ei tarvita sitäkään.

Rakas joulupukki, olen ollut kiltti. Näin on hyvä. Älä tuo minulle mitään.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kanikolmio- ja talvipupularaksalla


Varovasti = älä riko! Ei osaa lukea se. Mutta eikö olekin hieno pieni pullero!

Hippinävertäjille ei koko kesänä kelvannut hulppea, hirsistä rakennettu ikkunallinen koirankoppi. Sen alla oli paljon kivempi nukkua. Ja kun elopainoa alkoi kertyä (siis jänöille), ne kaivoivat leveämmät tunnelit, ja taas mentiin.

Talven kolkutellessa rannikkoseutua Herramies rakensi kaneille eristetyn kanikolmion (ei kuvassa) kahdella huoneella ja eteisellä. Kun Herramies heiluu raksavempeleiden kanssa, jälki on sitten viimeisen päälle eikä melkein, eli lootasta tuli niin komia, notta kelpaisi ruumisarkuksi vaikka voudille.

Sillä aikaa minä kirjaimellisesti painin verkkorullan kanssa, ja pihtien, porakoneen ja valittujen sanojen kanssa verkotin talvipupulan lattian. Välillä verkkorulla - joka painoi saman verran kuin minä - selätti minut ja repi pelihousut kirjamellisesti, mutta lopulta sisätilojen joka ainoa kaivuumahdollisuus oli eliminoitu.

Sitten alkoi sisustus. Portaat, heinäkehikot, oljet, havut ja vesikupit olivat helpoimmasta päästä, ja niiden jälkeen rakensin lymypaikkoja sekä keittiön vanhasta kaapistosta varayksiön. Vaikeinta oli tilkitä kolosia jänönkestävästi.

Ulkotarhaan kasasin muutamia piilopaikkoja ja tunneleita, jotta heillä olisi harrastusmahdollisuuksia ja temppurata. Yksi mänty jäi verkottamatta, minkä sain nopeasti tuta.

Kanit omaksuivat uuden kolmion saman tien, ja koko syyskauden päänsärkyyn vedonnut Brian Toukokuu sai kevättä rintaan.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Valpurin Vauhtipenkki


Nyt kuulkaa löytyi zen ja nimenomaan tästä keinutuolista! Jos lapsuudenkodin joka huoneessa oli kiikkustooli, on ihan oletettavaa, että henkilö halajaa sellaista koko ikänsä, eikä sille pidä siitä nauraa.

Viimein löytyi se oikea, vanha ja käytetty, jonka hurmaava rouva kuljetti peräkärryllään suoraan kotiovelleni. Hän oli ostanut tuolin huutokaupasta 70-luvulla ja nyt minä ostin kyseisen kalusteen itselleni isänpäivälahjaksi. Tästä lähtien teen kaiken täältä kiikkustoolista käsin. Lapioin vaikka.

Herramies saattoi mainita jotain senioriasioihin viittaavaa, mutta minä en kuullut, koska otin juuri ensimmäisen matkani uudessa kiikussa. Ja ah, kyllä kyllä, swingi on ihan mahtava! Tuoli kaartuu ja kaartuu, kunnes massa saavuttaa kriittisen pisteen ja alkaa valua päätä kohti, kaartuu lisää, henkitorveen tulee laskoksia, ja juuri kun luulee päätyvänsä lattialle takaraivo edellä, matka päättyy pehmeästi lakipisteeseensä.

Keinutuolin viehätys piilee siinä, että vaikkei mitään tee, niin koko ajan tapahtuu. Tosin äärimmäisestä takakenosta on vaikea päästä takaisin etukenoon. Hirveästi täytyy jaloilla vispata, vähän karjua ja vipattaa päätä. Mahdollisille ohi kulkeville eksyneille sienestäjille tiedoksi, että ei tartte tulla elvyttämään, minä vain kiikun.

Joka ikinen, joka tähän mennessä on istunut ekaa kertaa tässä tuolissa, kiljuu. Ja ovat sentään käyneet Lintsin Ukossa. Brassailijat.

Pitäisi ehkä alkaa myydä heille rannekkeita tähän.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Onneksi meillä on Espoo


Positiivisellekin pienviljelijälle selviää nopeasti, että ympäristö on täynnä uhkia. Kasvitaudit lakastuttavat, ötökät rei’ittävät, myyrät hävittävät, rusakot nakertavat, peurat tuhoavat ja hirvet silppuavat. On liian märkää eli liian kuivaa ja liikaa raekuuroja, routaa, kiveä ja savea. Jos mikään näistä ei osu kohdalle, niin sitten maa väsyy (on rankkaa olla ja pukata perunaa) eikä anna satoa.

Nyt on näiden lisäksi lanseerattu vielä hävittäjäuutuus: anarkistitalitintit, joiden repertuaari on hykerryttävän laaja ja joihin verrattuna sähköpelin vihaiset linnut ovat lauhkeita undulaatteja.

Ninjatintit keplottelivat itsensä kanalaan säikyttelemään Armi-parkoja ja syömään niiden ruoat. Ekovilla ja muut eristeet salakuljetettiin Tinttilään alta aikayksikön. Kurpitsat puhkottiin ja kuistilla säilytyksessä olevat munakennot silputtiin käyttökelvottomiksi. Hetkeksi jäähtymään jätetty, luista keitetty hanhenrasva vedettiin parempiin nokkiin.

Alati kuuluu nokan koputusta milloin mistäkin päin taloa ja äskettäin samaiset sulkatakit rikkoivat ovikranssin (kuvan kranssi liittyy tapaukseen.)

Siinä illan pimeydessä kranssin rippeitä keräillessäni kolmivuotias havaitsi murheeni alhon ja virkkoi: ”Älä välitä, äiti. Espoossa on jo aamu.”

Mikä on tietysti hyvä.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Tule varpu riemulla, ota siemen multa

 Sain tällaisia... Oho, filtteri unohtui - sorisorisori... (gosh, no filter!)
No nyt on realistisempi. Niin siis sain tällaisia, jotka otin riemulla: minigrip rustiikkisia hamppunarulla sidottuja paperipusseja täynnä siskon kaverin keräämiä siemeniä! Oli pun. ja kirk. pun. ja unikkoa, joka oli kopio Marimekon kuosista, ja kelt.

Siemen on pipuraksi puristettu tiivistepakkaus toivoa keskellä sateista ja pimeää marraskuuta, jolloin maa ei ole edes martaana. Ensi kuussa on enää kolme kokonaista kalenterikuukautta vappuaattoon, ja sitten näitä voi jo alkaa ripotella (melkein)!

Iloista marraskuuta ja siskon kavereita kaikille!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Maailman pienin hunajameloni

Keväällä kunnostimme talven runteleman kasvihuoneen jälleen uuteen kukoistukseen. Kannoimme sinne ravinteita ja uutta multaa pientä siltaa pitkin vinksallaan olevilla kottikärryillä.

Hankin hunajamelonin siemeniä ja istutin neljä (4) kasvihuoneen multiin. Niistä nousi yksi (1).

Suojasin pientä tainta kuivumiselta ja kannoin sille juotavaa lammesta. Varjelin sitä hallaöiltä peittelemällä sen harsolla iltaisin ja vapautin sen peiton alta aamuisin.

Taimi versoi yhä suuremmaksi ja tarvitsi tukea. Suikaloin vanhan lakanan hyötykäyttöön ja sidon vihreälle varrelle hellän mutta jämäkän paimensauvan, jonkä ympärille verso kiertyi ja kohottautui yhä lähemmäksi aurinkoa.

Poistin rikkaruohot ja kastelin kastelemasta päästyäni. Poistin lammen rannalta tarttuneet punkit jaloistani ja vesiliskot kastelukannun pohjalta. Iltaisin suljin ansarin oven, jotta taimella olisi hyvä olla. Aamuisin avasin oven ja päästi öisen kosteuden ulos.

Koitti syksy. Ympärillä olevat kurkut alkoivat lakastua. Tomaatit varisivat. Linnut muuttivat etelään. Ja lopulta kasvihuoneen nurkassa, hennon varren juuressa, lakastuneiden lehtien alla, nökötti ihan oikea hunajameloni. Tennispallon kokoinen. Maailman pienin.

Irrotin sen varovasti ja kannoin sisälle taloon kypsymään. Päivien aikana sen vihreä väri muuttui hitaasti keltaiseksi. Oli tullut aika avata hedelmä.

Jaoimme hedelmälihan koko perheen kesken, jolloin jokainen sai ruokalusikallisen. Hunajamelonin makeaakin makeampi tajunnan räjäyttävä maku lennätti meidät taivaaseen.

Pikku herkkua oli vaalittu keväästä syksyyn joka päivä lähes puolen vuoden ajan. Oliko se ollut kaiken sen vaivan arvoista?

No ei tietenkään ollut! Mitä te oikein kuvittelitte?!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Kohtalon kotialbumi

 
Tässä minä, Kohtalo, iltakävelyllä. Pellon antimet on korjattu talteen ja nyt on aika siirtyä pihoille. Etenkin sille yhdelle, joka istuttaa minua varten papuja ja kuunliljoja. <3


Tässä kuva Virvestä - mukana myös Vasa. Kuvan ottamisen jälkeen Virve ja Vasa kokeilivat piiloutumista läheiseen puskikkoon. Korvat jäivät näkyviin, joten mielestäni se ei ollut hyvä piilo. Vasa ei tajuu.


Vastaan tuli myös Pikku-Mikko matkalla kanatarhalle. Minä sanoin "iltaa" ja se sanoi "a-bibedi-ba-bam-biidu".


Tässä minä sulaudun maastoon. Ne luulivat, että sähkö estäisi minua! Mutta meikäpeura keksi keinon pujahtaa aitauksen sisään ja sieltä ulos naruja hipaisematta ja opetin sen kahdelle serkullenikin! No one beats Kohtalo! No one!

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Ääntä ja lämpöä

Aloimme taas lämmittää taloa ja iloinen tuli palaa vuoroin takassa, vuoroin puuhellassa ja leivinuunissa. Kesästä luopuminen raastaa. Pian on aika käpertyä sisäänpäin ja valmistautua kohtaamaan kuukausien pimeys, kylmyys ja äänettömyys.

Äänettömyys?

Joka ilta illallisella lasten sanainen arkku avautuu ammolleen ja tunnelma muuttuu dadaistiseksi.

Viisivuotias ilmoittaa, ettei aio isona ainakaan musikaaniksi (=muusikko) vaan astronautti-palomieheksi. Kolmivuotias haluaa vaihtaa nimensä Tessu-Päärynäksi ja opiskella isona huligaaniksi. Kuinka paljon maapallo painaa? Ihan hyvin meille voitaisiin ottaa papukaija tai hevonen. Miltä tuntuu olla aikuinen? Me kolataan sitten talvella lumet, niin teidän ei tarvitse. Mitä tarkoittaa ”ikuistaa”? Sopiikohan omenasorbetti omenapiirakan kanssa? Missä on rekka-auton tankkauskolo? Eikö satamiljardia ääretöntä ole enemmän kuin ääretön? Tuoko hammaskeiju mitään, jos vääntää hampaan väkisin irti ennen kuin se heiluu? Laskin tänään pää edellä liukumäestä. Kun on kerran kylmäkalle ja kuumakalle, niin miksei voi olla sopivakallea? Haluatteko kuulla, kun mä osaan laskea 1300:aan? Isi, mä annan sun ruoalle neljä pistettä. Miksen mä voi olla sammakko? Puhutaan murretta! Mihin avaruus loppuu?

Vähitellen iltaan sammuvat sekä lapset että takkatuli. Molempien lämpö jää leijumaan ympärille.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Höyrypatsas ja nahkainen pörr

Ei pidä säikähtää, jos syyspimeän tullen seisoo pihamaalla ja korvan juuresta kuuluu yhtäkkiä voimallinen pörr. Se on lepakko, joka tekee äkkijarrutuksen ilmassa. Ääni on hyvin nahkainen ja lepattavainen.

En tiedä, miksei lähistöllä asuvan lepakon kaikuluotain toimi, tai sitten sen ääntely menee suoraan toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Tai sitten vaikutan valtavalta jyrsijältä. Joka tapauksessa Tiku on pariin otteeseen ollut törmäämäisillään. Tuleeko minusta nyt vampyyri?

Ei pidä myöskään säikähtää, jos pimeässä kuuluu surumielinen, kimeä naisen huuto. Se ei ole elämän käänteisiin pettynyt naapurin täti vaan lehtopöllö, nais tai mies, joka lentelee melkein äänettömästi puun oksalta toiselle. Huu! Äläkää pöläkkö, solekko mie!

Eikä pidä säikähtää, jos piha näyttää aamulla savuavan. Ei liekeissä ole se. Nouseva aurinko alkaa kuivattaa kasteisia pensaita niin nopeasti, että niistä nousee höyryä kuin nuotiosta savua. Mikä näytelmä onkaan, kun jokaisesta puskasta nousee höyrypatsas!

Hankin omaksi ilokseni Instagramin, jossa voi seurata arkiotoksia Valpurista. Siinäkään ei ole mitään pelättävää ja se löytyy tuosta blogin vasemmasta reunapalkista.

torstai 5. syyskuuta 2013

Pupujusseilla vaan on lysti olla

Vahoo!

Valpurin jussukat vetävät mielellään rallia ympäri tarhaa ja muutaman kerran päivässä ne ottavat kunnon puputorkut. Saaliseläinkin näköjään tottuu lokoisiin oltaviin. Kun mikään pantteri ei niitä uhkaa, ne köllöttelevät mielellään puputunnelin katolla tai itse kaivamassaan kraatterissa raajat pitkällään. Mikään pakoasento se ei ole. Kesän helteillä yksi makoili kyljellään kuin koira, ja luulin sen jo heittäneen henkensä, mutta ei, se oli vain sattunut torkahtamaan kesken vilvoittelun..

Hirsimökki on niille lähinnä mielenkiintoinen tukikohta, mutta yönsä ne viettävät sen alla. Ei auta, vaikka mökissä on kuivaa ja vedotonta, kutterinpurua ja olkipesiä. Ehkä ne haluavat kuunnella pohjaveden virtausta? Toivottavasti ne kuitenkin pyöräyttävät mahdolliset poikaset sisälle mökkiin.

Jänöt ovat äärimmäisen kiinnostuneita kaikesta uudesta, mitä tarhaan tuodaan. Pahvilaatikko, betonirengas, puupölkky - kaikki käy. Lasten Pupulaan roudaamat muovijakkarat ovat kaneilla ahkerassa käytössä (kuka on kukkulan pupukuningas) ja pääsiäisrakeiden siivoamiseen osallistuvat kaikki neljä karvapalloa. Eivät auta, vaan osallistuvat, eli ympäröivät lapiota ja haraa naama kiinni niissä, kiipeävät ämpäriin ja kaatavat sen, ovat koko ajan tiellä jne. Kun ani varhain aamulla ennen töihin lähtöä vien niille uutta vettä ja aamupalaa, ne haluaisivat kuvioida nylonit pikku käpälillään nousemalla jalkojani vasten (tänään yllä: #kotelomekko, #kuraiset kumisaappaat) ja kaikilla on kiire laittaa kuono ekana kaura-annokseen.

Viisi asiaa on yllättänyt ensikertalaisen pupuviljelijän. Nävertäjien uteliaisuus on ihan omaa luokkaansa. Ne ovat vaivattomampia kuin mitä odotin. Niille kelpaa paju, mutta ei pihlaja. Ne syövät paljon heinää. Ja lisäksi niitä pääsiäisrakeita riittää. Ja riittää. Ja riittää.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Virikkeitä kanalasta

Villa Valpuri - herkkuja hanurista. Silläsipulit tarjosivat virikkeen tuolle mainiolle sloganille, joka pitää painaa käyntikorttiin. Iskulause sopii kanalan lisäksi myös kasvimaalle, koska viljely tässä kuivuudessa ja näillä routamäärillä on ihan hanurista.

Kanat munivat munintapesään (kuvassa, katto on poistettu kuvauksen ajaksi) edelleen munan per päivä, vaan kertaakaan emme ole joutuneet pulaan. Jos aamupäivällä jääkaapissa on 60 munaa, on ne iltaan mennessä syöty parempiin suihin ympäri pitäjää. Ystävät tietävät jo, mitä lähettämäni tekstiviesti, ”munaa saatavana”, tarkoittaa, vaikka yksi tavu viestistä jäisikin kiireessä kirjoittamatta.

Tässä kuvassa Nanna esittelee orsille johtavia tikkaita. Kanalassa pyöriessä on tullut mieleen, että kanamaailma on tunnut kieleemme runsaasti aineistoa. Jotta saisimme selville miksi, palatkaamme jälleen Suomen ensimmäisiin asukkaisiin.

Koska Goa’ulilla, Virpillä ja Pirkitalla ei talven pimeydessä lopulta ollut paljonkaan puhuttavaa toisilleen ja ainoa korvin kuultava fraasi oli Pirkitan pisteliäs mitä minä sanoin, oli ruvettava keksimään jotain muuta puhuttavaa. Virikkeinä tarjolla oli ainoastaan pari kanaa, joista sitten reviteltiin.

Goa’ul seisoi kukkona tunkiolla ja väitti saaneensa kannuksensa ennakkoluulottomuudestaan. Hänen mielestään Virpillä ja Pirkitalla ei ollut olosuhteissa nokan koputtamista, sillä nämä olivat ihan vapaaehtoisesti tepastelleet peräkanaa hänen jäljessään susirajalle - tai no, munalukolla rekeen kiinni lukittu Pirkitta siinä siivellä. Virpin mielestä matka oli tyssännyt kuin kanan lento ikiroudan tullessa vastaan ja että näissä lämpötiloissa sai alvariinsa olla kananlihalla, että Goa’ul oli ihan yhtä keltanokka kuin kaikki muutkin, eikä voinut tästä asuttamisesta ottaa minkäänlaista sulkaa hattuunsa. Ihan turha oli kukkoilla.

Goa’ulin mielestä asiasta ei kannattanut enää virittää mitään kukkotappelua, koska pohjoisen asuttamisesta oltiin jo keskustelu nokatusten. Täällä sitä nyt oltiin ja asutettiin, eikä siihen pitäisi kenelläkään olla nokan koputtamista. Itsepä Pirkitta ja Virpi olivat marssineet hänen perässään kuin kanalauma, johon Pirkitta, että siitä asiasta hänellä oli kyllä vielä kana kynittävänä. Goa’ul sanoi, että oltiin sitä nyt niin nokkavia - tuollaiset olivat tyypillisiä Pirkitan kotkotuksia ja vaikkei hän moisesta kanamaisuudesta yllättynytkään, niin jokin nokkimisjärjestys tässä sentään piti säilyttää!

Pirkitan mielestä Goa’ul oli säntäillyt kuin päätön kana ja että tuollaiset olisi pitänyt höyhentää jo kauan ennen routarajaa. Virpin mielestä roudan keskellä villiyrttien kasvu edistyi tipuaskelin eikä mitään tiedonjyviä niiden hyötykäyttöön ollut tarjolla. Goa’ul sanoi, että ainoana pesämunana heillä oli nyt positiivinen asenne, joka erotti jyvät akanoista, joten oli turha kyyhöttää nurkassa kuin kanat orrella. Pirkitta nakkeli niskojaan ja sanoi, että tässä on nyt laitettu kaikki munat samaan koriin eivätkä Goa’ulin ajatukset olleet varsinaisia kultamunia. Nokittaa nyt toiset heti kukonlaulun aikaan munia keräämään, vaikka näillä liukkailla meinaa yhtenään lentää pyrstölleen, eivätkä kanat edes muni kun on ns. talvi. Goa’ul voisi hänen puolestaan vaikka miettiä, kumpi oli ensin, muna vai kana, niin saisi jotain oikeaa tekemistä.

Goa’ul otti siitä nokkiinsa.

maanantai 26. elokuuta 2013

Selviytyjät hyötykäyttöön



Sateisen edelliskesän, ylipitkän talven, tulvaisen kevään, ennätyskuivan kesän, jänisten ja peurojen jälkeen saattaa kestää koko joukko toveja, ennen kuin tämä terhakas, mikroskooppinen ex-omenapuu tuottaa siideriaineksia. Toistaiseksi omenakorimme eivät odota lähtökuopissa täyttämistään.

Onneksi peurat eivät sentään viistä talomme seiniä, jolloin torpan lähistöllä kasvavalla neljällä rautatienomenapuun taimella on alapihalla kasvaviin verrokkeihin nähden paremmat edellytykset tuottaa satoa. Ja ne tuottavat.

Kuvassa näkyvät aamuauringon valossa kylpevät omenat ovat liian kirpeitä sellaisenaan syötäväksi, mutta niistä tulee mitä parhainta omenapiirakkaa. Perusmuropohjan päälle omenaviipaleet, kanelia ja muscovadoa, ja uunin kautta pöytään.

Sunnuntai, yksinkertainen maalaisomenapiirakka, kaksinkertainen kahvi ja kolminkertainen hurraahuuto elämän iloille!

maanantai 19. elokuuta 2013

Ollapa polveutumisessa onnistunut



Päivänä muutamana Herramies rakensi osan pergolasta, jonka rakennus jatkuu ensi kesänä. Pergolan ääressä oli mukava istuskella sitruunamehun äärellä ja tulevina talvina voi sitten vertailla, mihin asti lunta kulloinkin on. (Lumessa ei ole mitään muuta kätevää kuin se, että lapset voi iskeä siihen pystyyn siksi aikaa, kun sitä kolaa. Mihinkään eivät liikahda ne, jos on kunnon kinokset. Ei ne pääse!)

Kuva on toki lavastettu, koska tänä kesänä en istuskellut yhtään vaan rassasin pihaa aamusta iltaan. Tai kerran kyllä istuin, kello oli viisi ja aurinko paistoi mäntyjen lomasta pergolan tuoleille, mutta sitä ei lasketa, koska silloin en henkistynyt vaan pohdin näiden mantujen asuttamista.

Ne, joiden polveutuminen on sujunut hyvin, odottavat syksyä iloisesti. Luontohan syttyy silloin liekkeihin ja daadi-daadi-daa – värit tarjoavat ilmaisia kielikuvia optimistien poimittavaksi (vaikka runokirjaan) ja kansalaisopistot erilaisia kursseja innostuneille.  Me, joiden esivanhemmat joutuivat silloin vähemmistöön, kun Pohjolan asuttamisesta päätettiin, mietimme, että kohta on enää kaksi kokonaista kuukautta jouluun.

Se asutus meni oletettavasti näin.

Goa’ul oli alfauroksena tottunut raahaamaan muita mukanaan ja jo tultiin ns. susirajalle. Pirkitta penäsi, että nyt kyllä käännytään oikeasti takaisin, koska alkaa olla pimeää ja kylmää, eikä sähköäkään ole vielä keksitty. Heimo ei myöskään ollut turhan usein kokeillut tulen tekoa. Goa’ul sanoi, että Matti kyllä jaksaa tehdä tulta talvellakin, että tokkopa se nyt siitä on kiinni.

Virpin mielestä lumen alta näkyi tosi kivoja villiyrttejä, jotka hän aikoi nimetä voikukaksi ja vuohenputkeksi, yhden myös pujoksi (lisäksi "jauhosavikka" sointui hänen korvaansa hauskasti), ja joiden siemeniä hän ajatteli kylveskellä sillä aikaa, kun Goa’ul olisi jänesjahdissa. Pirkitta huomautti, että jäneksen perässä ei liene kovin kepoista mennä, jos on tottunut lähinnä poimimaan hedelmiä puista, mutta Goa’ulin mielestä hänen ketteryydessään ei ollut mitään vikaa eikä jäneksellä ja ananaksella voinut nyt niin suurta eroa olla, että kyllä hän tietää.

Pirkitta siihen, että ei siellä varmaan edes kasva mikään, mutta Goa’ul sanoi tuntevansa jonkun, joka tuntee P’enan, joka voisi tuoda ison muovin, jonka voisi vetää kasvien päälle, että kyllä ne sitten. Ja että eikös pakkasessa pitäminen säilytä kasvit tuoreina.

Pirkitta huomautti, että Goa’ulin täytyisi teurastaa Nippe ja Nappe, jotta lapsille saataisiin karvapeite talveksi, mutta Goa’ul sanoi, että Virpillä on Niveaa, että sivellään lapset sillä, niin ne kestää. Lapsille olisi tarjolla ihan uutta tekemistäkin - niillehän voisi vaikka laittaa puun palaset jalkoihin ja käskeä niitä menemään kilpaa lumessa! Siitä voisi tehdä ikään kuin sellaisen oppivelvollisuuden, että niiden on pakko tehdä sitä vähintään yhdeksän vuotta ja sen jälkeen valinnaisesti kolme vuotta, johon Virpi sanoi, että pesäpalloa kans!

Pirkitan siinä huurteisia kuusia katsellessa hänen mielessään väikkyivät lämmin rantahiekka ja basilikapesto (hänen mukaansa ottama basilika oli paleltunut lerpuksi jo Latvian korkeudella), mutta koska hänen molemmat jalkansa olivat poikki ja hänet oli sidottu rekeen, hän ei varsinaisesti voinut harata vastaan. Goa’ul vakuutti, että siellä on varmaan ihan kivaa ja muistutti, että Pirkitta oli jotenkin lähtökohtaisesti negatiivinen ja häiritsi feng shuin virtaamista, vaikka sentään oli aika riippuvainen heimosta enivei. Että basilika ei suinkaan ollut kuollut vaan lepotilassa, että käärii nyt vain jotain self-help –papyrusta auki ja etsii elämästä hyviä puolia. Positiivisuutta asenteeseen ja eteenpäin, sanoi Goa'ul lumessa.

Jos nyt kohtaisin asiasta päättäneen alfa-uroksen, minulla olisi sille jotain sanottavaa. Otsalampulla näyttäisin sen silmiin!

lauantai 10. elokuuta 2013

Sano se sähköllä

Arvatkaa, miltä tämä porukka näyttää sumussa. Ku Klux -jengiltä? Kyläyhdistyksen huopahattuisen puuhanaisen tilataideteokselta? Kantaa ottavalta ympäristötaiteelta?

Meillä mitään hallaa ole. Tämä, hyvät ystävät, on ainoa keino suojata omenapuut peuroilta. Puolitoistametrinen verkko ja hallaharso päälle. Ai miten nättiä.

Kyllä se hiukan kyllästyttää, kun joka ilta peittelee kasvit yksitellen. Niinpä tehostin viestiäni e-reseptillä: saimme nimittäin lahjoituksena auraustolppia, joilla ympäröimme omenatarhan ja joihin sujautimme hevosaitauksista tuttua nauhaa. Yöksi piuha pistokkeeseen ja sähköinen tervehdys on valmis.

Jos jonkun peuransuojelijan tekee mieli alati sadatella tällaista peuroille perin epäedullista toimintaa, niin ilmoitettakoon, että tiluksillamme on vielä varsin paljon muun muassa nuoria päärynäpuita ja eksoottisia liljoja syötäväksi. Nelijalkaisten ystäviemme ei siis edelleenkään tarvitse tulla toimeen Etelä-Suomen niille luontaisesti tarjoamalla (äärimmäisen runsaalla) ruokapöydällä, vaan kallista syötävää löytyy yhä vapaasti pihaltamme. Eivät nälkää suinkaan näe ne! Ja jos peura ponnahtaa, se kyllä pääsee sähköaidan yli, jos oikein erityisesti tekee omenapuuta mieli.

Aidan tarkoitus ei ole tehdä savupeuraa, vaan se lähinnä potkaisee, jos peura siihen osuu. Tiedän, miltä paimenpojan potku tuntuu, sillä olen testannut sen nuorna flikkana. Siitä selviää 9-vuotias vallan mainiosti ilman ulkoisia eli sisäisiä vaurioita ja niin tekee myös peura.

Nyt jännätään lähinnä omenapuiden selviämistä.

torstai 8. elokuuta 2013

Ei se enää laula kokodii, kokodaa

Kuva on otettu pikavauhtia kanalan sisältä käsin. Syystä että:

Kanalan jokapäiväisestä siivoamisesta oli kehkeytynyt yhden naisen eloonjäämistaistelu. Danny, tuo keväinen nysvä, jolle kanat antoivat köniin 6-0, oli kasvanut täyteen laumanvartijan mittaan. Tyylipoliisina se vihasi muovisia puutarhakenkiä (minä niin tiedän, Danny, mutta kas kun ne ovat niin hyödyllisiä täällä maalla) ja kumisaappaita (se käytännöllisyys, Danny, se käytännöllisyys). Yksitellen se teki selväksi, keitä se ei kanalaan hyväksynyt, ja lopuksi se ei olisi halunnut sinne minuakaan (minkä se ilmaisi perin pontevasti).

Niinpä kehotin Dannyä kulkemaan valoa kohti.

Oliko se vaikeaa? Kyllä ja ei. Kyllä, jos antoi antropomorfismin kuljettaa: tämä on Dannyn viimeinen päivä, viimeinen ateria ja viimeinen matka. Äidin pikku Dannyn, jonka opetin yöpymään orrella ja jota suojelin ensimmäiset päivät dominoivilta matriarkoilta. Ei, jos ajatteli asiaa laajemmin: annoimme Dannylle hyvän elämän tilavassa tarhassa, jossa se pääsi toteuttamaan kaikkia kukkomaisia tarpeitaan. Miten onnellinen se olikaan verrattuna niihin miljooniin liian ahtaissa tiloissa asuviin, sairaiksi jalostettuihin tapauksiin, jotka nokkivat toisiaan pakonomaisesti, koska eivät voi elää lajinmukaista elämää.

Sitä paitsi Dannyä ei hunajamarinoitu. Se sai porista arvokkaasti padassa.

Armit olivat seuraavana aamuna hiljaisia. Kukko oli tuonut niille turvaa, mutta toisaalta ne saattoivat salaa huokaista helpotuksestakin: Danny ei ollut kovin huomaavainen rakastaja.

Kaiken muun ruoan se jakoi auliisti Armeille, mutta nahistuneet omenat se piti itse. Jos kana eksyi lähellekään tätä herkkua, se sai tuta, ettei sellainen oma-aloitteisuus ollut laitaa.

Kun päästin aiemmin muutaman Armin ulkoilemaan tarhan ulkopuolelle, Danny sai melkein sydänkohtauksen huolestuessaan tästä uudesta käänteestä. Se vaihtoi kiihkeitä nokkadelmia verkon lävitse ja oli niin hysteerisen hermostunut, että kanat piti palauttaa takaisin tarhaan. (Dannyä ei voinut vapaaksi päästää, sillä se olisi käynyt jaloiksi ihmisiin.) Seuraavan vartin Danny pyöri palanneiden karkulaisten ympärillä motkottaen niille vihaisesti: ”Missä te olette olleet? Missä te olette olleet? Miksi te lähditte? Miksi te lähditte?”

On sitä vähän ikävä. Kuitenkin.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Säävaraus

Meteorologiasta sen verran, että sade-ennustuksen kaksi pisaraa meidän kohdallamme tarkoittaa kirjaimellisesti kahta pisaraa. Nämä nimikkopisaramme, Hannu ja Kerttu, eivät varsinaisesti ole olleet mitään suurkastelijoita. Nurmikko näyttää tältä. Scorcio!

Samaan aikaan puutarhalehdessä kysellään, mikä lehdessä ärsytti eniten, että vastaa & voita. No minäpä kerron. Tämä koskee kaikkia puutarhalehtiänne, ei vain tätä kysestä numeroa, enkä tarvitse tästä palkinnoksi vihreää Mariskoolia saati pussilakanaa yhdelle.

1. Kaikessa viljelyssä on aina säävaraus. Ei auta maanparannus, lannoitus, kattaminen, kastelu, kalkitseminen, muokkaus, kitkentä, kasvuvyöhyke saati jänisverkot. Jos taivaasta ei tule sadetta, mikään ei kasva. Normaalivoimilla ja muulla elämällä varustettu henkilö ei voi kastella kasvimaata niin paljon, että sillä olisi vaikutusta. Jos luonto ei auta, viljelijän keinot on menetetty - kylmyyttä, kuumuutta, märkyyttä, kuivuutta, savea ja peuroja vastaan on mahdotonta taistella. Että tältä pohjalta sanoisin, että ärsyttää joka ainoa rehevyyttä ja sadon runsautta hehkuttava juttu.

Raju tilitys: alla olevassa kuvassa on kuivan kesän maissia (15 cm) peura-aidan (terästä) takana. Etualalla on muutama rivi kukkakaalia (siis kuivuneena kiveksi muuttuneen mullan alla. R.I.P.).

2. Juuri kun luulimme, että maassamme ei ole enää jäljellä yhtään upeaa eläkeläispihaa, jota ei olisi esitelty lehdissänne, löytyy jostain vielä yksi lisää. Isäntä ja emäntä ovat vähintään 35 vuoden ajan hoitaneet pihaa intohimoisesti. Emännän nimi on usein Marketta tai Sinikka, isäntä on aina Eero. Joskus harvoin Erkki, mutta yleensä kuitenkin Eero. Marketoilla ja Eeroilla on aina kolme tytärtä, jotka asuvat lähistöllä ja auttelevat viikonloppuisin pihatöissä, vävypojat rakentavat pergoloita ja tyttäret (entisöijä, maalari ja puuseppä-kondiittori) pystyttävät kasvihuoneita vanhoista ikkunaruuduista. Eero tietää jokaisen kasvinsa tieteellisen nimen ja Marketta muistaa niiden istutusvuodet. Istutusvuodet! Kasvilaatuja on toistatuhatta, koska pariskunta on kokeilevainen ja heillä on pihallaan välimerellinen mikroilmasto. Tämä ei lähetä kirppaisen ja kirvaisen peuravyöhykkeen ruuhkavuosiemäntää nojatuolimatkalle. Ehei! Psykosomaattista taiveihottumaa saa hän!

3. "Syventävä tieto" ei tarkoita kasvin tieteellistä nimeä.

4. Miksi jokaisessa kuvassa Eero tai Marketta hipeltää kaksin käsin jotain kasvia? Mikseivät he koskaan vain katsele niitä? Ei niitä oikeassa elämässä koko ajan hipelöidä!

5. Heinäkuussa en halua tietää, että ensi numerossa on vuorossa neuvoja ruukkujen talvisäilytykseen. Tai oikeammin: en koskaan halua neuvoja ruukkujen talvisäilytykseen. Toisaalta olen utelias näkemään, miten kirjoitetaan artikkeli aiheesta, jonka itse tiivistäisin yhteen virkkeeseen: "Puhdista, pinoa ja laita varastoon".

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Vaatimattomia olokohon ne, joilla on siihen aihetta

Eräällä sukulaismiehellä on tapana rakennusurakoidensa jälkeen mennä iltaisin katsomaan kättensä töitä. Olipa urakka pieni tai iso, olipa kuulijoita tai ei, joka kerta hän sanoo: "Kylläpä siitä tulikin komia!"

Katselin pitkään talon ohessa meille langennutta grillimajaa, joka on tehty aidanseipäiden näköisestä tavarasta. Siellä on takka, valurautahella ja paljon tilaa. Tiesin, että jonain päivänä nurkkauksesta tulee vielä sellainen paikka, jossa haluan oleskella.

Ja katso: päivä koitti! Eräänä lämpimänä aamuna käärin hihat ja vapautin sisäinen tuunarini. Jätelaudasta, -tiilistä ja kukkaruukuista syntyi työtason alahyllykkö. Väänsin rautalangasta koukut tuikitärkeille tavaroille: perunaämpärille, teepannulle, vispilälle, käsipyyhkeelle, saippualle ja niin edelleen. Vanha juuttisäkki pitää sisällään sytykkeitä. Niin on maalaisromanttista, että silmiä kirvelee, mutta samalla hyödyllistä: juutti pitää silput kuivempana kuin Ikean sininen muovikassi.


Herramies huomautti, että grillimajaan tulee myös juokseva vesi: vaimo juoksee hakemaan sitä. (Neropatti.) Käsienpesuvesi lämpenee ruusupannussa lättykestien sivutuotteena ja lätyt puolestaan lämpenevät kanalaa varten tyjennetystä liiteristä tuodulla pikkuruisilla puupaloilla.


Kun tuunari istuu ihastelemaan kättensä töitä, on ilo huomata, että pienellä vaivalla pihanurkkauksesta on tullut käyttökelpoinen ja houkutteleva. Illalla vapautin myös sisäisen sukulaismieheni. Viimeistely ja pilkun viilaus sikseen - tästä tuli juuri sellainen kuin halusin!

torstai 11. heinäkuuta 2013

Iltahuuto

Kun aikansa asuu paikassa, jonne navigaattori ei paista, ihminen lopulta kokee olevansa jos ei nyt aivan yhtä niin ainakin puoltatoista luonnon kanssa ja maalaistuu. Hän asettelee kynttilälyhtyjä tammen oksille ja lakkaa tilaamasta sanomalehtiä, koska postilaatikolle on niin pitkä matka.

Kumisaappaat ovat käytetyimmät jalkineet ja lapio käytetyin työkalu. Näissä romppeissa työkaverit eivät tunnistaisi, vaikka kättelisin heitä. Maalaisuutemme myös kuuluu, minkä kolmivuotias todisti tänään kaupungilla: "Äiti, katso, raitiojuna!", johon sisko: "Eli retikka!"

Punkkitarkastus on jokailtainen toimenpide: milloin niitä löytyy hiuksista, milloin selästä. Parasta niissä on, että kiinnittymisen jälkeen ne eivät vipellä, jolloin lievästi araknofobinenkin pystyy ne irrottamaan. (Sivunmennen sanoen siitä toimenpiteestä kuuluu raks.)

Ruumiin haju kasvimaalla kuuluu asiaan. Sieltä ei silti löydy edellistä asukasta, vaan katso: sehän on mädätetystä nokkosesta tehty lannoitevesi, jonka aromi niin iloisesti nenään tuoksahtelee.

Koska se perheenjäsen, jolle on eniten asiaa, on aina tilusten toisessa päässä, sana kulkee huutamalla. Koko Ib-vyöhyke saa tuta, mitä meillä milloinkin syödään ja ovatko meidän mansikat eli tomaatit eli perunat jo kypsyneet eli eivät.

Naapureiden kesäiltaa sulostuttavat myös kolmivuotiaan tarkat havainnot, jotka huudetaan estoitta pihan poikki vanhempien kuultavaksi. Täysillä. Ja kuten nuorimmaisilla on yleensä tapana, samaa asiaa jankutetaan niin kauan, että sanoman uskotaan menneen perille, oli kohinaa miten paljon tahansa. Tähän tapaan (etäisyys 40 metriä, tuulennopeus 3 m/s):

- ÄITIII!!!
- NO?
- KANA KAKKAA!
- AHA.
- ÄITII, KANA KAKKAA NYT!
- Selvä.
- SEN KAKKA NÄYTTÄÄ LÖYSÄLTÄ! ÄITIII! KANALTA TULI LÖYSÄ KAKKA!
- ...just...
- ÄITI, TULE KATSOMAAN! SE ON VARMAAN RIPULIKAKKAA! ÄITIII! MINÄ LUULEN, ETTÄ KANALTA TULI RIPULIKAKKAA! ÄITI, KUULITKO! KANAN LÖYSÄ KAKKA SAATTAA OLLA RIPULIKAKKAA! TULE ÄKKIÄ KATSOMAAN!

Toivottavasti naapureilla ei ollut iltapala meneillään.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Danny ja nävertäjät



Kukko oli olewanansa joksikin pöyhkeä. Z. Topelius: Luonnonkirja

Siinä on syynsä, miksi tämä kuva on otettu verkon tältä puolen. Mamman pikku Danny on nimittäin löytänyt itsensä, identiteettinsä, kukkoutensa ja neljä Armia. Kanalaan ei ole enää muilla asiaa kuin minulla, armoitetulla ruoantuojalla. Mielelläni en silti jää sinne kameraa ropaamaan ja luulenpa, että kohta on pakko sanoa kukkoilijalle hyvää-päivää-kirvesvartta.

Kanoja pakoon puikkinut nuori kukko on kasvanut elämänsä keväästä kanalauman puolustajaksi. Tarmokkaasti se jakaa ruoan kanoille ja huolehtii, ettei yksikään mustarastas tule tiluksille koko kylän siitä kuulematta.

Herraskukkona se huolehtii, että ainakin neljä kanaa pääsee iltaisin orrelle, mutta sitten sen kärsivällisyys loppuu ja se rynnistää perässä tikkaille, ettei ainakaan jäisi viimeiseksi.

Siinä, missä talitintit sanovat nykyisin titityyn sijasta "tity", on myös Danny trendin aallonharjalla. Se sanoo "kukkokuu".

Näwertäjillä oli kaksi pitkää etuhammasta, joilla he kaswikunnasta näwertäwät enimmän ruokansa. Z. Topelius: Luonnonkirja

Pupulasta löytyy sen sijaan oikeita pehmoeläimiä, jotka ovat kesyyntyneet silitettäviksi. Kun ne kuulevat ihmisten ääniä, ne ryntäävät saman tien katsomaan, kuka on tulossa ja josko olisi herkkua tarjolla.

Jos nämä nävertäjät osaisivat puhua, niillä olisi suurin piirtein tällaista asiaa: "Mitä sinä teet? Mitä sinä nyt teet? Mitä teet seuraavaksi? Mitä sinulla on? Mihin aiot istua? Mitä teet? Mitä? Mitä? Mitä?"

Maailman uteliaimmat jäniseläimet rakastavat kaikkea uutta. Tein kahdesta suuresta ylijäämähalosta puputunnelin, joka sai saman tien suuren suosion. Jouduin keskelle pupuagilityä.

Kuvassa nävertäjä ottaa päiväunet tunnelissa.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Aavikolla

Terveisiä Suomen kuivimmasta kolkasta. Täällä on satanut viimeksi yli kuukausi sitten. Sateeksi lasketaan sellainen luonnonilmiö, jonka vuoksi tekee mieli autolla ajaessa laittaa tuulilasinpyyhkijät päälle. Muu on sateenkaltaista tuotetta, josta ei ole puutarhurille mitään iloa.

Ukkosmyrskyt pyyhkivät kuluneella viikolla läpi Suomen, mutta me paistattelimme auringossa. Sadepilvet puskevat ohi oikealta ja vasemmalta, ja jos joku hattara vahingossa eksyy tilustemme ylle, se vääntää hanat kiinni heti ilmatilamme rajalla.

Ruoho on alkanut palaa ja hedelmäpuut lurpattavat. Iltaisin kannamme viljelyksille vettä lammesta hauikset pinkeinä ja muistelemme viime kesää, jolloin nurmikko litisi ja pintakaivo miltei tulvi. Nyt kasvimaa pihtaa kuivuudessa satoaan, eivätkä kuvan mansikat totisesti ole omalta maalta peräisin.

Tänään saimme sentään rakeita ja ensimmäisen pikakuuron aikoihin. Kanat olivat tästä erikoisuudesta niin hämmentyneitä, että seisoivat sateessa älyämättä mennä suojaan.  Myös kaalit seisoivat paikoillaan ja ne saivat siitä hyvästä uudenlaisen pitsisen pintakuvion.

Kuuron seurauksena tutustuimme uutuustuotteeseen nimeltä Höyryävä Piha. On sekin jo jotain.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Niisto

On tullut vuoden odotetuin hetki. Työelämä on niistänyt meidät tyhjiksi ja heittänyt kesäloman kynnykselle. Kiitos, lataa akkusi ja palaa tuottavana takaisin.

Kesäkuun viimeisinä päivinä työpostilaatikkoon sataa mainoksia syksyn kouluttautumismahdollisuuksista. Nyt joka iikka reettoriksi! Ei riitä, että olet hyvä - me teemme sinusta loistavan! Vaikuta puheellasi! Opi tehokkaita taitoja, joilla saat tahtosi läpi työelämän tiukoissa neuvotteluissa!

En minä halua tahtoani läpi. Minä olen niistetty, enkä tahdo vähään aikaan yhtäkään tiukkaa neuvottelua.

Uusi asenne! Rohkeudella menestykseen! Aamiaisseminaarilla tehostartti syksyyn! Tee vaikutus joka kerta, kun astut huoneeseen! (Kymmenen hengen palaveri, jossa jokainen osallistuja vuorollaan tekee vaikutuksen pelkästään astumalla huoneeseen - taivas varjele...) Tule verkostoitumaan ja keskustelemaan aikamme trendeistä! Ajankäyttö tehokkaaksi! Nyt Power Pointit eläviksi!

Tänään haluan nitistää joka ainoan Power Pointin. Unohtaa joka ainoan trendin, tehokkaat työmenetelmät ja salasanat. Kaikki lukemani kelvottomat ja loistavat tekstit. Palaverit, neuvottelut, väittelyt, deadlinet, sähköpostien liitetiedostot.

Tänään aion istua kuistilla ja kuunnella ääniä kesäillassa.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Joulu on harmaa

Valpurin peuratila sai taas uusia asukkaita. Neljä pupujussia pääsivät Herramiehen rakentamaan isoon ulkotarhaan, jossa on oljilla ja kutterinpurulla pehmustettu hirsikoppi sekä tilaa vetää riemurallia ja hypellä iloloikkia.

Kuvassa kurkistaa Joulu, joka on kaneista harmain. Sen perheeseen kuuluu kaksi on toffeen väristä siskoa ja ruskea mieskani, Brian Toukokuu.

Behaviorismi jyllää pupulassakin. Aluksi arat kanit tyytyivät katselemaan ihmisiä kopin alta käsin, mutta nyt ne tulevat syömään kädestä, ja kaksi antaa jo silittää itseään. On maailman rentouttavinta istuskella tarhassa kuuntelemassa pupun rouskutusta!

Ruokana niillä on heinän lisäksi kauraa ja kaikenlaista oman pihan vihreää. Myös hedelmätarhasta taitetut oksat maistuisivat, mutta jatkan yhden naisen taistelua flooran puolella faunaa vastaan: tämä mikään jäniseläinten fine dining -piha ole. Haapaa pitää teidän syömän!

Kanat ovat kateellisia ja niitä ärsyttää, kun kuljen voikukanlehdet kädessä kanalan ohi. Ensin kuuluu haikea, laskeva "haa", ja kun ruoka menee sivu suun, alkaa voimakas jurputtaminen. Sitä ei kehtaa kääntää suomeksi.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Kana-suomi

Kanoista on paljon iloa! Unikoulu tuotti tulosta, ja neljäntenä opetusyönä yhtäkään kanaa ei tarvinnut paimentaa kanalan sisätiloja kohti. Nokkis tuli heti tyrkylle ja kun se asettui orrelle, oli neljä Armia jo jonossa tikkailla odottamassa vuoroaan. Kaikki tiesivät nyt, mikä on homman nimi, joskin muutamaa piti auttaa tikapuilta orrelle siirtymisessä. Viidentenä yönä tunku oli niin kova, että osa kanoista jäi suorastaan liikenteen tulpaksi. Kuudentena yönä ne eivät enää tarvinneet ohjaavaa ihmiskättä.

Kanojen äänimaailma on monipuolinen. Seuraavassa otteita kana - suomi -sanakirjasta:

Haikea ”haa”: Tule tuomaan ruokaa!
Trumpettimainen ”töö”: Sitä ruokaa nyt!
Karhea "tröö" pitkällä vokaalilla: Ruoka tänne!!!
Painokas ”kaakaakaa”: Ottaa päästä kun jäi ilman herkkuja!
Nouseva ”hee”: Jänskättää!
Keskiäänekäs, laskeva ”poo”: Missä kaikki ovat?
Valtavan äänekäs ”ko-KOOT kot kot” (Danny): Täällä!
Kova "juhuu" (a.k.a. kukkokiekuu / Danny): Kaikkoa, rastas!
Hiljainen ”pirr”: Nyt nukutaan!
Huilumainen ”hii”: Tahdon yläorrelle!
Vastaus edelliseen, "hii hii hii": Tämä on jo täynnä, sopeudu!
Vaimea ”potpotpotpot”: Tehkää tilaa! Sinne päin!
Äänekkäämpi ”hii”: Minähän sanoin, että nyt nukutaan!
Kaikkein äänekkäin "KOOT kot" (Danny): Kanat hilijaa!!!
Hiljainen ”tufff”: Zzzz…

Lisäksi on Kana-Nanna, joka kertoo loputtomasti lapsuusmuistoistaan. Se kulkee perässä ja nokka käy koko ajan: ”minä sitä ja minä tätä…” ja "muistan, kun olin vielä pieni muna, jolloin minä..." Vuoden ikäiseksi sillä riittää yllättävän paljon muisteltavaa, ja yksityiskohdat se muistaa piinaavan tarkasti.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Lumikki ja 7 kääpiötä

Valpurin kanala sai ensimmäiset asukkaansa! Valkoinen kukko on nimeltään Danny (ei ”Däni” vaan ”Danny”), ja kanat ovat Kana-Nanna ja Petshop (lasten keksimät nimet), Armi, Armi, Armi, Armi ja Nokkis.

Kanaset ovat uteliaita ja vilkkaita. Yöunia ja siestaa lukuun ottamatta ne ovat jatkuvassa liikkeessä, kuopivat, nokkivat ja tutkivat ympäristöä. Danny on vielä teini, joka etsii identiteettiään ja opettelee äänen käyttöä.

Herramies rakensi ison ulkotarhan, jossa linnut voivat nyppiä mustikanvarpuja, kylpeä isossa kuivikevadissa ja kuopsuttaa sydämensä kyllyydestä. Välillä ne pyrähtävät sisälle kanalaan, jossa on munintapesiä ja orret tikapuineen.

Vaaleanruskeita munia putkahtelee seitsemän per päivä, sievästi munintapesien oljille munittuina. Niistä tehdyt omeletit ovat todella kuohkeita ja meheviä. Tipuja ei ole lähiaikoina odotettavissa, koska Danny pelkää sitoutumista ja isyyden tuomaa elämänmuutosta.

Orrelle kanat ovat vasta opettelemassa. Orsinukunta kannattaa, koska kanala on silloin helpompi siivota ja kanat munineen pysyvät puhtaina. Lisäksi kanat kokevat olevansa turvassa nukkuessaan maankamaran yläpuolella puun oksalla.

Ensimmäiset yönsä ne viettivät kanalan lattialla, kunnes aloin houkutella niitä tikkaille keitetyllä makaronilla. Yksi kana uskalsi tikapuille. Illalla nostin ne orrelle yksitellen ja mietin, kauanko ehdollistumiseen mahtaa mennä.  

Seuraavana päivänä tikkaille kiipesi kaksi siipiniekkaa, ja toisena opetusyönä kaikki kävivät orrelle makaamaan sukkelammin. Kolmantena iltana tikkaille innostui makaronin perässä neljä kanaa. Kun olin nostanut orrelle kaksi, tulivat loput perässä enemmän tai vähemmän autettuina - jopa Danny. Kohta unikouluani ei enää tarvita.


maanantai 27. toukokuuta 2013

Puutarhanhoito ja usko ihmiseen

Päivän mietelause I: Puutarhanhoito lisää hyvyyttä maailmassa.
Päivän mietelause II: Jaettu perenna on kaksinkertainen perenna.

Tällainen hervoton lasti saapui pihallemme viikonloppuna. S.:lla oli ylimääräisiä jakotaimia, jotka hän vartavasten toi meille - pakettiautolla! Kaukaa! Suurpihallinen onnellistuu sydämensä kyllyydestä saadessaan laatikkokaupalla vihreyttä ja vieläpä suoraan kotiovelle kannettuna.

Mukana oli polvenkorkuinen hevoskastanja (siementaimi!), jaloangervoja, nauhuksia, keijunkukkaa, kuunliljaa ja niin edelleen. Hämmästyttävintä oli, että jollain on pallohortensiaa jaettavaksi juurakoittain!

Eikä siinä vielä kaikki. Autosta ponnahti ulos K., jolla oli mukanaan lapionteroitusvermeet! Kipinät vain lensivät ja avot, vanha Fiskars pystyi sen jälkeen leikkaamaan juurakot osiin vaivattomasti. Sen jälkeen K. lahjoitti meille vielä ylimääräiset suojaverkkonsa, jotta avara luontomme ei käy ensimmäiseksi nikertämässä & nakertamassa uusia istutuksia. Ja kaikki tämä ihan yllättäen ja pyytämättä!

Jotta joulu olisi joka päivä, M1 tuli edellisenä sunnuntaina katsomaan lasten perään, jotta sain käännettyä perunamaan ja istutettua perunat samalla, kun M2 oikoi liiterin seinää Herramiehen kanssa.

Sitä edeltävänä päivänä alkoi Se, ja sisko toi pottikaupalla itse juurruttamiaan hopeapajun taimia, chilejä ynnä kesäkurpitsoita ja lainasi autoa, jotta saimme toteutettua perinteisen kevätretken.

Ja sitä ennen naapurin A. harasi traktorilla peltonsa oljet keoksi, jotta sain kuljetettua niitä kätevästi kasvimaan katteeksi ja kanalan pohjalle. Paras kottikärrykokemus ikinä!

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kalevi jää taaskin ilman

Kalevi, tuo sorsamaailman nörtti, löysi jälleen kotilammelleen. Siellä se lipuu viime vuoden tapaan yksikseen peilityynellä pinnalla, ees taas, ees taas. Ainoa ääni, joka kuuluu, on pieni tössähdys Kalevin saavuttaessa lammen reunan. Tössss.

Tänäkin vuonna Kalevi jää ilman. Se ei edes yritä. Ehkä se ei tiedä, ettei varpaat harottaen koiraa uimalla pääse puusta pitkään. Tekisi edes jonkun tosi hienon puolisukelluksen.

(Kuvitelkaa nyt, että tapaatte unelmienne jampan lomaparatiisin uima-altaalla. Jamppanen molskahtaa altaaseen, lähtee pontevasti uimaan koiraa ja kopsauttaa etuhampaansa vuorotellen ensin altaan toiseen päähän ja sitten toiseen. Tätä jatkuu tunnista toiseen, illasta toiseen. Kyllä siinä unelmien jampasta tulee äkkiä pelkkä jamppa vaan.)

Go, Kalevi, go.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Luikerosesonki

Lämpimämpien tuulahdusten innoittamana pihallamme vieraili käärme Veikeä, jonka löysivät lapset. Onneksi eivät menneet oitis silittelemään uutta matelijaa, vaan tulivat kiltisti kertomaan siitä vanhemmille, kuten oli talvella sovittu.

Muurahaisharha tuli jälleen todistettua vääräksi: käärmeet viihtyvät, vaikka vieressä olisi keko tarjolla. Leikatussa nurmikossakaan kärmes ei erotu liiaksi, sillä sahalaitakuvio on hyvä maastoutumisväline. Luikertelu on äänetöntä, mutta säikähtäneen käärmeen rakettimaisesta karkuun pinkaisusta kuuluu pientä rapinaa.

Kuvan kengässä ei ole jalkaa sisälllä.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Talikko laulamaan

Mikä ihana päivä! Koivuissa oli vihreä aavistus, ja ensimmäisen kerran piiiiiitkän talven jälkeen tarkeni T-paidalla.

Lisäksi rannikkoseudulla ei tuullut yhtään! Tuosta tuulettomuudesta pitäisi palkita jotenkin: vaikka esim. jos kerää viisi leimaa kahdenkymmenen vuoden aikana, niin saisi kunnan vaakunalla koristellun pussilakanan puoleen hintaan. Taskukokoisen kunnanjohtajapatsaan puutarhaan. Mitä hyvänsä.

Talikko oli tanassa silkasta ilosta koko päivän. Käänsin kasvimaata ja löysin salvian, viinisuolaheinän, lipstikan, sitruunamelissan, rakuunan ja persiljan elossa (niitähän ei tapa talvi vaan peurat). Jossain lähitulevaisuudessa tasoitan vanhat kierrätyslaudat poluiksi kulkua helpottamaan (oheisessa kuvassa ne on vielä aseteltu huolettomasti maalaismaisen rustiikiksi).

Sain kaupan päälle naapurilta luvan hiipparoida hänen pellollaan ja nyhtää mukaani kassikaupalla viimevuotisia olkea. Mikä katteiden aatelia minulla onkaan tiedossa!

Illalla istutin perunat ja kylvin salaatit. Alkuyöstä peittelin ne hallaharsolla ja kannoin pari ylijäämäistä raudoitusverkkoa kasvimaan reunoille peuranpelotteeksi (you wish).

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Luovuta jo, sanoi naapuri

Kyllä. Tämäkin omenapuu oli ympäröity verkolla ylös asti. Lumikinokset kuitenkin kasvoivat ja kasvoivat, joten ristihuulet pääsivät helposti pujahtamaan yläkautta verkon sisään. Siitä oli sitten kätevä kaverin kanssa napostella kaikki, mitä irti sai.

Naapurin mukaan täällä menestyvät korkeintaan narsissit ja maksaruoho, jos ne istuttaa piiloon jonnekin ja jos on hyvä pöllövuosi.

Fauna käy päälle ylhäältä, alhaalta ja sivuilta. Jos ne jostain syystä joskus kiertäisivät istutukset, omenatarhaan putoaisi varmaan meteoriitti. Tai maa aukeaisi kasvimaan kohdalta ja nielisi parsakaalit. Tai kasvihuoneen kohdalle ilmetyisi paikallinen ikijää.

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Lumi suli, peurat tuli

Lumien mentyä jolkottelivat Majis ja Muttapää Kohtalon vanavedessä pihamme poikki.
"Tässä oli viime kesänä kukkapenkki, muistatko?"
"Joo, siinä kasvoi keltaisia kukkia."
"Niin tai olisi kasvanut, jos ei oltais syöty niitä kaikkia!"
"Ähä!"
"Minä söin tästä jo kaiken itävän. Mennäänkö katsastamaan hevoskastanjat?"
"Me syötiin ne viime vuonna."
"Terijoen salavat?"
"Syöty."
"Päärynäpuut?"
"Syöty."
"Liljat?"
"Ei ne vielä kuki, hölmö!"
"Marjapensaat?"
"Kiinni veti! Odota, syön ensin nämä taimet täältä kastelukannun alta."