maanantai 26. elokuuta 2013

Selviytyjät hyötykäyttöön



Sateisen edelliskesän, ylipitkän talven, tulvaisen kevään, ennätyskuivan kesän, jänisten ja peurojen jälkeen saattaa kestää koko joukko toveja, ennen kuin tämä terhakas, mikroskooppinen ex-omenapuu tuottaa siideriaineksia. Toistaiseksi omenakorimme eivät odota lähtökuopissa täyttämistään.

Onneksi peurat eivät sentään viistä talomme seiniä, jolloin torpan lähistöllä kasvavalla neljällä rautatienomenapuun taimella on alapihalla kasvaviin verrokkeihin nähden paremmat edellytykset tuottaa satoa. Ja ne tuottavat.

Kuvassa näkyvät aamuauringon valossa kylpevät omenat ovat liian kirpeitä sellaisenaan syötäväksi, mutta niistä tulee mitä parhainta omenapiirakkaa. Perusmuropohjan päälle omenaviipaleet, kanelia ja muscovadoa, ja uunin kautta pöytään.

Sunnuntai, yksinkertainen maalaisomenapiirakka, kaksinkertainen kahvi ja kolminkertainen hurraahuuto elämän iloille!

maanantai 19. elokuuta 2013

Ollapa polveutumisessa onnistunut



Päivänä muutamana Herramies rakensi osan pergolasta, jonka rakennus jatkuu ensi kesänä. Pergolan ääressä oli mukava istuskella sitruunamehun äärellä ja tulevina talvina voi sitten vertailla, mihin asti lunta kulloinkin on. (Lumessa ei ole mitään muuta kätevää kuin se, että lapset voi iskeä siihen pystyyn siksi aikaa, kun sitä kolaa. Mihinkään eivät liikahda ne, jos on kunnon kinokset. Ei ne pääse!)

Kuva on toki lavastettu, koska tänä kesänä en istuskellut yhtään vaan rassasin pihaa aamusta iltaan. Tai kerran kyllä istuin, kello oli viisi ja aurinko paistoi mäntyjen lomasta pergolan tuoleille, mutta sitä ei lasketa, koska silloin en henkistynyt vaan pohdin näiden mantujen asuttamista.

Ne, joiden polveutuminen on sujunut hyvin, odottavat syksyä iloisesti. Luontohan syttyy silloin liekkeihin ja daadi-daadi-daa – värit tarjoavat ilmaisia kielikuvia optimistien poimittavaksi (vaikka runokirjaan) ja kansalaisopistot erilaisia kursseja innostuneille.  Me, joiden esivanhemmat joutuivat silloin vähemmistöön, kun Pohjolan asuttamisesta päätettiin, mietimme, että kohta on enää kaksi kokonaista kuukautta jouluun.

Se asutus meni oletettavasti näin.

Goa’ul oli alfauroksena tottunut raahaamaan muita mukanaan ja jo tultiin ns. susirajalle. Pirkitta penäsi, että nyt kyllä käännytään oikeasti takaisin, koska alkaa olla pimeää ja kylmää, eikä sähköäkään ole vielä keksitty. Heimo ei myöskään ollut turhan usein kokeillut tulen tekoa. Goa’ul sanoi, että Matti kyllä jaksaa tehdä tulta talvellakin, että tokkopa se nyt siitä on kiinni.

Virpin mielestä lumen alta näkyi tosi kivoja villiyrttejä, jotka hän aikoi nimetä voikukaksi ja vuohenputkeksi, yhden myös pujoksi (lisäksi "jauhosavikka" sointui hänen korvaansa hauskasti), ja joiden siemeniä hän ajatteli kylveskellä sillä aikaa, kun Goa’ul olisi jänesjahdissa. Pirkitta huomautti, että jäneksen perässä ei liene kovin kepoista mennä, jos on tottunut lähinnä poimimaan hedelmiä puista, mutta Goa’ulin mielestä hänen ketteryydessään ei ollut mitään vikaa eikä jäneksellä ja ananaksella voinut nyt niin suurta eroa olla, että kyllä hän tietää.

Pirkitta siihen, että ei siellä varmaan edes kasva mikään, mutta Goa’ul sanoi tuntevansa jonkun, joka tuntee P’enan, joka voisi tuoda ison muovin, jonka voisi vetää kasvien päälle, että kyllä ne sitten. Ja että eikös pakkasessa pitäminen säilytä kasvit tuoreina.

Pirkitta huomautti, että Goa’ulin täytyisi teurastaa Nippe ja Nappe, jotta lapsille saataisiin karvapeite talveksi, mutta Goa’ul sanoi, että Virpillä on Niveaa, että sivellään lapset sillä, niin ne kestää. Lapsille olisi tarjolla ihan uutta tekemistäkin - niillehän voisi vaikka laittaa puun palaset jalkoihin ja käskeä niitä menemään kilpaa lumessa! Siitä voisi tehdä ikään kuin sellaisen oppivelvollisuuden, että niiden on pakko tehdä sitä vähintään yhdeksän vuotta ja sen jälkeen valinnaisesti kolme vuotta, johon Virpi sanoi, että pesäpalloa kans!

Pirkitan siinä huurteisia kuusia katsellessa hänen mielessään väikkyivät lämmin rantahiekka ja basilikapesto (hänen mukaansa ottama basilika oli paleltunut lerpuksi jo Latvian korkeudella), mutta koska hänen molemmat jalkansa olivat poikki ja hänet oli sidottu rekeen, hän ei varsinaisesti voinut harata vastaan. Goa’ul vakuutti, että siellä on varmaan ihan kivaa ja muistutti, että Pirkitta oli jotenkin lähtökohtaisesti negatiivinen ja häiritsi feng shuin virtaamista, vaikka sentään oli aika riippuvainen heimosta enivei. Että basilika ei suinkaan ollut kuollut vaan lepotilassa, että käärii nyt vain jotain self-help –papyrusta auki ja etsii elämästä hyviä puolia. Positiivisuutta asenteeseen ja eteenpäin, sanoi Goa'ul lumessa.

Jos nyt kohtaisin asiasta päättäneen alfa-uroksen, minulla olisi sille jotain sanottavaa. Otsalampulla näyttäisin sen silmiin!

lauantai 10. elokuuta 2013

Sano se sähköllä

Arvatkaa, miltä tämä porukka näyttää sumussa. Ku Klux -jengiltä? Kyläyhdistyksen huopahattuisen puuhanaisen tilataideteokselta? Kantaa ottavalta ympäristötaiteelta?

Meillä mitään hallaa ole. Tämä, hyvät ystävät, on ainoa keino suojata omenapuut peuroilta. Puolitoistametrinen verkko ja hallaharso päälle. Ai miten nättiä.

Kyllä se hiukan kyllästyttää, kun joka ilta peittelee kasvit yksitellen. Niinpä tehostin viestiäni e-reseptillä: saimme nimittäin lahjoituksena auraustolppia, joilla ympäröimme omenatarhan ja joihin sujautimme hevosaitauksista tuttua nauhaa. Yöksi piuha pistokkeeseen ja sähköinen tervehdys on valmis.

Jos jonkun peuransuojelijan tekee mieli alati sadatella tällaista peuroille perin epäedullista toimintaa, niin ilmoitettakoon, että tiluksillamme on vielä varsin paljon muun muassa nuoria päärynäpuita ja eksoottisia liljoja syötäväksi. Nelijalkaisten ystäviemme ei siis edelleenkään tarvitse tulla toimeen Etelä-Suomen niille luontaisesti tarjoamalla (äärimmäisen runsaalla) ruokapöydällä, vaan kallista syötävää löytyy yhä vapaasti pihaltamme. Eivät nälkää suinkaan näe ne! Ja jos peura ponnahtaa, se kyllä pääsee sähköaidan yli, jos oikein erityisesti tekee omenapuuta mieli.

Aidan tarkoitus ei ole tehdä savupeuraa, vaan se lähinnä potkaisee, jos peura siihen osuu. Tiedän, miltä paimenpojan potku tuntuu, sillä olen testannut sen nuorna flikkana. Siitä selviää 9-vuotias vallan mainiosti ilman ulkoisia eli sisäisiä vaurioita ja niin tekee myös peura.

Nyt jännätään lähinnä omenapuiden selviämistä.

torstai 8. elokuuta 2013

Ei se enää laula kokodii, kokodaa

Kuva on otettu pikavauhtia kanalan sisältä käsin. Syystä että:

Kanalan jokapäiväisestä siivoamisesta oli kehkeytynyt yhden naisen eloonjäämistaistelu. Danny, tuo keväinen nysvä, jolle kanat antoivat köniin 6-0, oli kasvanut täyteen laumanvartijan mittaan. Tyylipoliisina se vihasi muovisia puutarhakenkiä (minä niin tiedän, Danny, mutta kas kun ne ovat niin hyödyllisiä täällä maalla) ja kumisaappaita (se käytännöllisyys, Danny, se käytännöllisyys). Yksitellen se teki selväksi, keitä se ei kanalaan hyväksynyt, ja lopuksi se ei olisi halunnut sinne minuakaan (minkä se ilmaisi perin pontevasti).

Niinpä kehotin Dannyä kulkemaan valoa kohti.

Oliko se vaikeaa? Kyllä ja ei. Kyllä, jos antoi antropomorfismin kuljettaa: tämä on Dannyn viimeinen päivä, viimeinen ateria ja viimeinen matka. Äidin pikku Dannyn, jonka opetin yöpymään orrella ja jota suojelin ensimmäiset päivät dominoivilta matriarkoilta. Ei, jos ajatteli asiaa laajemmin: annoimme Dannylle hyvän elämän tilavassa tarhassa, jossa se pääsi toteuttamaan kaikkia kukkomaisia tarpeitaan. Miten onnellinen se olikaan verrattuna niihin miljooniin liian ahtaissa tiloissa asuviin, sairaiksi jalostettuihin tapauksiin, jotka nokkivat toisiaan pakonomaisesti, koska eivät voi elää lajinmukaista elämää.

Sitä paitsi Dannyä ei hunajamarinoitu. Se sai porista arvokkaasti padassa.

Armit olivat seuraavana aamuna hiljaisia. Kukko oli tuonut niille turvaa, mutta toisaalta ne saattoivat salaa huokaista helpotuksestakin: Danny ei ollut kovin huomaavainen rakastaja.

Kaiken muun ruoan se jakoi auliisti Armeille, mutta nahistuneet omenat se piti itse. Jos kana eksyi lähellekään tätä herkkua, se sai tuta, ettei sellainen oma-aloitteisuus ollut laitaa.

Kun päästin aiemmin muutaman Armin ulkoilemaan tarhan ulkopuolelle, Danny sai melkein sydänkohtauksen huolestuessaan tästä uudesta käänteestä. Se vaihtoi kiihkeitä nokkadelmia verkon lävitse ja oli niin hysteerisen hermostunut, että kanat piti palauttaa takaisin tarhaan. (Dannyä ei voinut vapaaksi päästää, sillä se olisi käynyt jaloiksi ihmisiin.) Seuraavan vartin Danny pyöri palanneiden karkulaisten ympärillä motkottaen niille vihaisesti: ”Missä te olette olleet? Missä te olette olleet? Miksi te lähditte? Miksi te lähditte?”

On sitä vähän ikävä. Kuitenkin.