perjantai 27. joulukuuta 2013

Joulun ihme: Liisa-Katri!

Vieläkö muistatte harmaan Joulun?

Eilen Herramies kävi lasten kanssa tarkistamassa, että kanikopin oljet olivat kuivia. Kyllä olivat - mutta olkien seassa näkyi liikettä! Yksi pieni musta kaninpää pilkisti pesästä!

Punaposkilapset kompastuivat jalkoihinsa juostessaan kertomaan falsettiäänellä Joulun ihmeestä, minkä hengästykseltään kykenivät: "Joululla on yksi poikanen ja sen nimi on Liisa-Katri!"

Iltasella lähdin minä vuorostani katsomaan jouluseimeä. Astuin talvipupulaan, lahjoin aikuisia kaneja - jos nyt en kullalla ja suitsukkeilla, niin porkkanoilla - ja työnsin pään kanikopin katon ja seinän väliin, valaisin pesää otsalampulla ja näin... pelkkää olkea ja kaninkarvaa.

Hieroin käsiini kopin kuivikkeita, jotta ihmisen haju ei häiritsisi asukkeja, ja siirsin varovasti pörröjä sivummalle. Joulun harmaan karvakasan alta löytyi kaksi ja toffeenvärisen kanin (pikkukuvassa Brian Toukokuun kanssa) turkin alta lukematon määrä piiperöitä. Ne olivat sikin sokin, joten en pystynyt niitä laskemaan, mutta arvioisin, että niitä oli kuusi tai seitsemän. Isossa kuvassa niiden massut erottuvat valkoisina.

Tarkistin, ettei joukossa ollut kuolleita yksilöitä ja peittelin pienokaiset uudelleen. Voi sitä ähellystä, yninää ja mukellusta! Kaniemot olivat tehneet tiiviit pesäkuopat olkien sekaan ja repineet vatsastaan kunnon karvapeiton mukeloiden päälle. Olot olivat erittäin lokoisat ja lämpimät.

Vaikka oli sangen oletettavaa, että kanilapsia on jossain vaiheessa tulossa (sanoohan sen jo sanontakin), en olettanut niiden lisääntyvän talven pimeimpänä hetkenä. Tosirakkaus ei tällä kertaa kuitenkaan malttanut odottanut kevään aurinkoa.

En viitsinyt kauempaa häiritä kanilan rauhaa. Suljin oven ja jäin hetkeksi hengittämään rauhallista, mustaa maisemaa. Kohta pitäisi mennä kertomaan lapsille, että saisivat keksiä vielä muutaman nimen lisää, mutta ei ihan vielä. 

Joulun yllätys ihan mahtavalta. 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Valpurin joulu

Joulusiivous: himmennetään valoja
Joulukoristeet: muutama tärkeä ynnä seitsemän uutta, eli nuo kuvassa olevat, lasten kanssa vehnäjauhoista ja suolasta askarrellut
Joululahjat: vain lapsille, vain muutama
Jouluruoat: syksyn kalkkuna, kevyttä ja notkumatonta
Joulukuusi: on ja tuoksuu
Jouluvalot: kynttilöitä sisällä ja ulkona
Jouluperinteet: vain rakkaimmat
Joulujännitys: aamulla lapsille paketti, jossa on uusi palapeli, jotta vanhemmat saavat nukkua
Joulurumba: vain yksi keikka
Joulutunnelma: rauha
Joulustressi: ei

Hiljaisuutta, levollisuutta, muistoja, kaipausta, toivoa ja iloa jouluunne!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Riisuttu

Meillä ensimmäistä kertaa käyvät kysyvät, missä on meidän ullakko / varasto / tavarat. Vastaus on, että ei missään. Tässä talossa ei ole säilytystilaa.

Tarvitsimme puolilämpimän ulkovaraston, jonne olisi saanut kaiken sen sesonkitavaran, joka ei saa homehtua eikä ruostua: joulukuusen jalan, ylimääräiset tuolit, kulmahiomakoneen, luistimet ja niin edelleen. Mietimme, mitä tekisimme, kunnes päätimme toisin: vähennämme tavaraa niin paljon, ettei varastoa tarvitse rakentaa.

Vaikka käymme kaapit pari kertaa vuodessa läpi ja kierrätämme tarpeettomat sisällykset, olemme rakastaneet kirjoja ja haalineet niitä. Kun elämä maalla osoitti meidän tarvitsevan arkkupakastinta, oli tehtävä päätös: jotta pakastimelle saataisiin paikka, oli yhden kirjahyllyistä sisältöineen lähdettävä. Kirja kirjalta vuodatimme henkistä verta pakatessamme niitä kirppikselle-kavereille-hyväntekeväisyyteen-paperinkeräykseen, mutta vakuutimme kirjaston olevan olemassa. Kaikkea ei ole pakko omistaa. Kirjoista jäivät jäljelle vain ne, joihin palaamme kerta kerran jälkeen, ja kirjahylly myytiin pois.

Keittiön tarve-esineet priorisoitiin tulevan keittiöremontin alkusoittona ja yksi kaapeista lähti saman tien kiertoon kanilaan. Hyvin palvellut ruokapöytä myytiin erikoisemman pöytäratkaisun tieltä. Sohva lahjoitettiin päiväkotiin, jossa otettiin avosylin vastaan myös ylimääräiset kankaat, lastenkirjat ja lelut. Jääkaappipakastin vaihdettiin viinipulloon ja tilalle hankittiin pienempi, käytetty jääkaappi. Astioita, tauluja ja vaatteita myytiin jälleen kirpparilla. Muisto- ja lahjaesineet sekä tarpeettomat joulukoristeet lähtivät maailmalle. Nuottien kohdalla hengitin syvään, kuuntelin teokset vielä kerran mielessäni ja päästin sitten irti niistä, joihin en enää palaa.

Askeettisia emme ole, ismejä emme harrasta, varaston saatamme joskus rakentaa, mutta tarpeeton on tarpeetonta. Kirjan antaja ei asu kirjassa eikä muistoesineen lahjoittaja muistoesineessä. Se, mikä toimi 1990-luvulla, ei välttämättä ole käyttökelpoista 2010-luvulla. Pieneksi jäänyt on pieneksi jäänyt, epäsopiva ei sovi eikä liian rikkinäistä voi korjata. Tunnearvokkaista riittää toisinaan pelkkä digikuva, ex-velvollisuussäilytettävästä ei tarvita sitäkään.

Rakas joulupukki, olen ollut kiltti. Näin on hyvä. Älä tuo minulle mitään.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kanikolmio- ja talvipupularaksalla


Varovasti = älä riko! Ei osaa lukea se. Mutta eikö olekin hieno pieni pullero!

Hippinävertäjille ei koko kesänä kelvannut hulppea, hirsistä rakennettu ikkunallinen koirankoppi. Sen alla oli paljon kivempi nukkua. Ja kun elopainoa alkoi kertyä (siis jänöille), ne kaivoivat leveämmät tunnelit, ja taas mentiin.

Talven kolkutellessa rannikkoseutua Herramies rakensi kaneille eristetyn kanikolmion (ei kuvassa) kahdella huoneella ja eteisellä. Kun Herramies heiluu raksavempeleiden kanssa, jälki on sitten viimeisen päälle eikä melkein, eli lootasta tuli niin komia, notta kelpaisi ruumisarkuksi vaikka voudille.

Sillä aikaa minä kirjaimellisesti painin verkkorullan kanssa, ja pihtien, porakoneen ja valittujen sanojen kanssa verkotin talvipupulan lattian. Välillä verkkorulla - joka painoi saman verran kuin minä - selätti minut ja repi pelihousut kirjamellisesti, mutta lopulta sisätilojen joka ainoa kaivuumahdollisuus oli eliminoitu.

Sitten alkoi sisustus. Portaat, heinäkehikot, oljet, havut ja vesikupit olivat helpoimmasta päästä, ja niiden jälkeen rakensin lymypaikkoja sekä keittiön vanhasta kaapistosta varayksiön. Vaikeinta oli tilkitä kolosia jänönkestävästi.

Ulkotarhaan kasasin muutamia piilopaikkoja ja tunneleita, jotta heillä olisi harrastusmahdollisuuksia ja temppurata. Yksi mänty jäi verkottamatta, minkä sain nopeasti tuta.

Kanit omaksuivat uuden kolmion saman tien, ja koko syyskauden päänsärkyyn vedonnut Brian Toukokuu sai kevättä rintaan.