perjantai 15. elokuuta 2014

Ei talvelle



Minä en ajattele talvea, kun nurmikko paahtuu ritisevän keltaiseksi ja ankat ovat purheimmillaan. En ajattele talvea, kun liljat aukeavat ja tiristävät makeaa parfyymiaan kesäillan täydeltä niin, että ilma on tuoksusta raskas.


En ajattele, kun lupiinit ovat poksahdelleet, pietaryrttien aika on tullut ja tomaatit kypsyvät kasvihuoneessa. En, kun neidonkorennot suristavat kaislikossa, vaskitsan pää pilkistää kivikosta, tuuli seisahtaa hetkeksi ja pihakeinu natisee.



En ajattele talvea, vaikka illat ovat jo tummuneet, kanat menevät yhä aikaisemmin nukkumaan, aurinko maalaa korkeimmat pilvet ja pään yli lentävien lokkien nassut oranssinpunaisiksi, kun lepakot saapuvat ja ensimmäiset kynttilät syttyvät grillimajassa. En.



*Kurk*

Kevät kyllä joskus tulee mieleen. Tämä kuva on viime toukokuulta.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kuinka Uutis oppi uimaan

Ensimmäinen aamu vapaudessa.

Tottakai meille tuli myös ankkoja: Hertta, Mertta, Sissi, Kukka-Pekka ja Uutis. Uutis-ankka on kaikkein isoin ja Kukka-Pekka pienin.

Vaikka olen monissa hajuissa marinoitu, kutkutteli ankanhakumatkan paluuvuoro sietokyvyn rajoja. Kuvitelkaa auringon paisteessa lämmennyt, vanhaksi mennyt vuohenjuusto ja kertokaa se mutaiselta jokivarsilenkiltä palanneen ja puoli tuntia sen jälkeen torkkuneen lintukoiran lämpimillä käpälillä.

Pidin ankkoja viikon verran aitauksessa, jotta ne oppisivat pitämään paikkaa omanaan. Sen jälkeen päästin ne kauniina juhannusaattoaamuna vapauteen. Mahtaisivatko ne tulla takaisin...

Mahtoivat. Puoli päivää sitä töllöteltiin lampea ja mietittiin, onkohan vesi kylmää ja eikäkö ja mitenkäkö. Iltapäivällä ohjasin ne lampeen itse (ei, ei silleen niin kuin äitiankka vaan ihan käsillä viitoin, jotta tuonne, tuonne).

Enpä ole nähnyt vastaavaa. Viisi keltaista palleroa tekemässä tuttavuutta oman elementtinsä kanssa. Ensin ne juoksivat vedessä. Sitten ne uivat takaperin. Sen jälkeen ne pyörivät itsensä ympäri. Ja lopulta pläp-pläp-räpylät oppivat läpättämään vedessä yhtä aikaa, oikeaan tahtiin.

Kasteltiin päätä, sukellettiin, juotiin niin että maiskutuksen ääni kiiri vettä pitkin, oltiin kuin huvipuistossa konsanaan. Rannalla suittiin joka untuva uudelleen ojennukseen (siihen menee muuten aika kauan, toim. huom.).

Öiksi johdatan ne takaisin Ankkalinnaan ja suljen portin kettujen varalta. Aamuisin päästän ne jälleen uiskentelemaan sydämensä kyllyydestä. Ja mikä parasta: viikossa niiden haju on lieventynyt, eikä kyse ole pelkästään turtuneesta nenästäni. Ehkä lievennyksellä on jotain tekemistä höyhenten kasvun kanssa, mene ja tiedä.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

6

                           6
                               
Kumpi on rankempaa: tilata 200 kuusentainta netistä vai istuttaa ne?

200 kuusen istuttaminen kuulostaa isolta urakalta, mutta ei se ole. On ihminen, joka pitäisi palkita siitä, että on keksinyt pottiputken, jolla taimet saa maahan yhdellä ranne- ja yhdellä nilkkaliikkeellä.

Paljon vaativampaa on 6:en tilaaminen. Itse asiassa se on niin vaativaa, etten hämmennykseltäni saa sanaa tulemaan. Antimarkkinahenkisyydessä olen kohdannut voittajani. Tästä riittää kerrottavaa leirinuotiolla, jahka henki alkaa taas kulkea.

Nyt meillä on kuitenkin iloinen pieni 6-aita, joka kuolemani jälkeen on varmasti tuuhea ja hieno.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Vesa, leimautuja

                         
Lauantaina meille muuttivat Patsy ja Edina, mukana myös Vesa. Lauantain ne viettivät sisäkanalassa kolmistaan toipuen ympäristömuutoksen tuomasta järkytyksestä. Ja tietenkin ensimmäisestä yöstä luvattiin sen verran viileää, että ne piti ottaa pahvilaatikossa tuulikaappiin nukkumaan.

Sunnuntaiaamuna sieltä pölähti pökerryttävä kalkkunan ominaishaju.

Kanalauma näytti siltä kuin niiden keskelle olisi laskeutunut etälamauttimella varustettuja mutanttininjoja, jotka pilasivat niiden elämän. Kaikki pelkäsivät kaikkia ja huuto oli melkoinen. Lopulta pari itsestään liikoja luulevaa kanaa teki kalkkunoille selväksi, että täällä sitten määrätään me. Kalkut näyttivät siltä, kuin olisivat juuri huomanneet vuokranneensa luksuskartanon sijaan homeisen ja lahon kesämökin.

Siinä, missä kanat ovat älykkäitä ja nopeita oppimaan, kalkkunat ovat auttamattomasti hölmömpiä. Niille täytyi erikseen opettaa, että kas tässä on vettä ja tässä ruokaa. Ennen kuin ne älysivät sellaisia hienouksia, ne nokkivat kupin reunoja ja sormia ja vähän toisiaan ja taas kuppia.

Ja sitten on Vesa. Koska minä näytin sen mielestä suurelta kalkkunalta (joo kiitti vaan), se päätti leimautua.


                        Se Vesa.

Menin halkopinon, heinapaalin ja nurkan taakse viemään tavaraa kompostoriin, kun yhtäkkiä heinäpaalin takaa pilkistää pieni pörröinen pää. Vesa. Ja Vesa tahtoi luokse. Se kiersi ja kiersi ja löysi viimein oikean reitin. Sen jälkeen se seurasi minua herkeämättä. Kun vein sen takaisin tarhaan ruoanlaiton ajaksi, se piipitti kutsuääntä niin kovaa kuin pienistä kalkkunalapsen keuhkoista lähti. Piip-piip-piip-PIIP! Sitten se sinkosi itseään kerta toisensa jälkeen verkkoa vasten. Vesa tahtoi tulla läpi. Vesa ei tajuu.

Iltapäivällä Patsy ja Edina jäivät kanalaan, koska ne eivät kertakaikkiaan tajunneet avointa ovea. Vesa, leimautuja, tuli perässä ja päätti ottaa nokoset yläpihalla ja minä päätin mennä alapihan kasvihuoneeseen. Ehdin kävellä viidenkymmenen metrin päähän, kun yläpihalta kuului piip-piip-PIIP. Vesa kutsui. Tenava lähti katsomaan, mikä oli hätänä ja palasi takaisin epävarma Vesa kannoillaan.

Ja Vesa taapersi ja hoippui ja kuuli ääneni (sanoin sille jotain älykästä, kuten "mitäpä Vesa", tmv.), ja Vesa säntäsi, Vesa juoksi - ei, Vesa syöksyi ja lopulta lensi luokseni. Sitten Vesa tuli mukaan kasvihuoneeseen ja otti päiväunet siellä sillä aikaa, kun minä istutin taimia.

Ja Vesa oppi juomaan juoma-automaatista ja syömään elämänsä ensimmäiset kauranjyvänsä ja makoilemaan auringossa. Kyllä Vesa on sitten taitava.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Tarvitsevatko kanat kukkoa?

Siinä sitä sitten mentiin kukkapenkkiä kaivamaan.

Kanat pärjäävät ja tuottavat munia ilmankin, mutta hyvä kukko tuo turvaa. Se on kuin johtaja, joka luotaa ja ja ja (tähän mänitsmenttii, liidersippii ja sellaista).

Viime kesän Danny oli nuori kukkoilija, joka ei ollut kanoja kohtaan mitenkään erityisen huomaavainen. Tämänkesäinen Leesuksen Toivo on ihana vanhempi herra, joka pitää kanat ruodussa ystävällisesti. Tosin polkiessaan se nutuuttaa kanoilta päälakihöyhenet pellolle, mutta sitä ei lasketa.

Iltaorrella kahdelle kanalle tuli kahinaa, kun yksi alkoi nokkia liian lähelle tuppaavaa vierustoveriaan. Kiusaaminen loppui siihen paikkaan, kun Leesuksen Toivo kurotti kaulaansa ja nokkaisi puolestaan kiusaajaa. Rauha palasi. Sama toistuu tarvittaessa ulkona.

Alati halajaa kukko mustikkametsälle. 

Kukko kertoo kanoille klop-klop-äänellään, missä on ruokaa tarjolla, ja ryhtyy itse syömään viimeisenä. Joskus se haluaisi kovasti aloittaa herkuttelun saman tien, mutta vaistot pakottavat sen ilmoittamaan löydöstään ensin kanoille ja kiertelemään sen jälkeen makupaloja kuin kissa kuumaa puuroa. Toisinaan se jakaa ruoan kanoille suoraan nokan eteen: "Rouva tekee hyvin ja ottaa siitä!"

Kukko johdattaa lauman orrelle, toimii erotuomarina ja varoittaa kanoja uhkaavasta vaarasta. Kun kanalauma ulkoilee pihallamme vapaana ja muutama yksilö katoaa kukon näköpiiristä, on kukolla aivan valloittavan huolestunut ilme ja se kutsuu karkulaiset äkkiä takaisin laumaan.

Kanat tarkkailevat kukon käyttäytymistä. Kun kukko venyttelee siipiään, se on rento, ja venytysele rauhoittaa kanoja.

Mututuntumalla olen sillä kannalla, että tällainen 12 kanan lauma tarvitsee enemmän kukkoa kuin pienempi porukka.

...Vaan illalla, kun kaikki väki nukkuu, jää yksi viiva kolme ruskeaa kanaa pitämään minulle seuraa. Muut ovat jo orrella tuhisemassa, mutta nämä iltakukkujat seuraavat perässä ja avustavat viiriäisten ja kanien ruokkimisessa. Sitä kukko ei huomaa.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Syöjättären tilitys

Savukoski pentuna.

Seuraavassa haastattelen itse itseäni niillä kysymyksillä, joita minulta useimmin kysytään ja toteamuksilla, joita useimmiten kuulen.

Taustatiedot
Syön hyvin vähän lihaa ja kasvatan syömäni lihan pääosin itse. Ostolihat hankin kaupasta luomuna tai sellaisilta tiloilta, joiden kasvatusolosuhteet tunnen. En syö ollenkaan broileria eettisistä syistä. En kuitenkaan ala kinastella työpaikkaruokalan lihapatojen äärellä vaan syön tietyissä tilanteissa, mitä annetaan.

Nautitko tappamisesta?
Älytön kysymys. En todellakaan nauti, päinvastoin. Toivoisin kuitenkin, että jokainen lihansyöjä miettisi, millaisissa oloissa omaan suuhun päätyvä liha on kasvanut. Lihansyöjän olisi terveellistä edes kerran elämässään nähdä, miten entinen Putte, nykyinen Jauheliha, on kuollut. Kinkkuviipale on alun perin ollut elävä ja tunteva olento - kuten myös kenkiemme ja laukkujemme nahka.

Ymmärrätkö, että joillekin kani on lemmikki?
Ymmärrän.

Kuinka voit tappaa oman lemmikkisi?
Tuotantoeläimeni ovat minulle rakkaita. Niillä on kaikilla nimi. Silittelen niitä, vietän niiden kanssa paljon aikaa ja huolehdin niiden hyvinvoinnista. Ne eivät kuitenkaan ole minulle varsinaisesti lemmikkejä, kuten esimerkiksi koiramme oli, eli vältän tietoisesti sylittelyä ja syvän tunnesiteen syntymistä.

Eikö sinusta tunnu pahalta?
Tuntuu, teurastuspäivän aamusta teurastushetkeen asti. Verenlasku ja perkaaminen on helpompaa.

Kärsiikö eläin tainnutettaessa?
Minä tiedän, että eläimeni ei kärsi - jos kärsisi, en kasvattaisi omia tuotantoeläimiä hetkeäkään. Lajitoverit eivät näe tainnutusta, kuljetusmatka nurkan taakse on lyhyt, se tapahtuu tutun hoitajan sylissä, ja tainnutus on ohi sekunnissa.  Mitä tiedät leipäsi päällä olevasta leikkeleestä tai hampurilaispihvistä tai juustokakkusi liivatteesta - millainen on ollut eläimen viimeinen matka?

Minä en ainakaan voisi tappaa eläintä!
Hyvä.

Kani on niin söpökin…
On - kuten myös lehmä ja possu ja lammas. Kani on söpö ja ihana ja sen turkki tuoksuu hyvältä. Se on myös yksi maailman ekologisimmista tuotantoeläimistä. Kasvatan niitä lähinnä oman perheeni tarpeisiin pieniä määriä, jolloin niillä on tilaa temmeltää ja pystyn takaamaan niille lajinmukaiset elinolosuhteet. Kaneillamme on hyvä elämä ja hyvä kuolema. Eläintä kunnioitetaan alusta loppuun asti ja siitä käytetään kaikki: luista keitetään liemi, lihat ja syötäväksi kelpaavat sisäelimet syödään, osa rämmäleistä kelpaa tuttujen koirille, rasva käytetään saippuan valmistukseen tai annetaan talitinteille ja turkin käyttää ystäväni, joka on opetellut nahan parkitsemisen.

Miten lapsenne suhtautuvat?
Pragmaattisesti, kuten maalaistalojen lapset ovat kautta aikain asiaan suhtautuneet. He tietävät, mistä liha tulee. Tainnutusta en heille näytä, mutta perkaamisessa he saavat olla mukana. He oppivat kunnioittavaa suhtautumista sekä elävään että kuolleeseen eläimeen.

Miltä kaninliha maistuu?
Hyvin miedolta. Maku on omanlaisensa. Se ei muistuta jänistä vaan ennemminkin fasaania. Hyvin laitettuna liha on mureaa, huolimattomasti valmistettuna se sitkistyy helposti.

Haluatko lopuksi lähettää terveisiä?
Kyllä kiitos. Semmoisia terveisiä, että kiinnitetään huomiota eläinten hyvinvointiin, arvostetaan lihaa enemmän ja syödään sitä vähemmän. Ei poljeta sen hintaa alas eikä unohdeta nakkien ja leikkeleiden takana olevia asioita. Meillä on mahdollisuus valita, millaista tuotantoa tuemme. Eläimillä ei ole.

Muita kirjoituksia tuotantoeläinten pidosta löytyy esimerkiksi Keskeneräiseltä, Harmaan torpan emännältä ja Vastahangalta.

torstai 15. toukokuuta 2014

Oi ihana valkovuokko

Siinä killitetään niin viattoman näköisinä.

"30 kasvia on aiheuttanut kuolettavan myrkytyksen aikuiselle.

Tuoreiden kasvinosien syöminen aiheuttaa polttavaa tunnetta, rakkoja ja joskus haavoja suuhun ja nieluun, lisääntynyttä syljeneritystä, pahoinvointia, oksentelua, vatsakipuja ja veristä ripulia.

Protanemoniinin imeytymisen jälkeen huimausta, kouristuksia, virtsateiden ärsytys ja tulehdus, aluksi lisääntynyt, myöhemmin vähentynyt virtsaneritys, verta virtsassa ja virtsaamiskipuja.

Pitkäaikainen tuoreen kasvin kosketteleminen aiheuttaa ihon punoitusta, rakkoja ja polttavaa kipua.

Kuolettavista annoksista kuolema seuraa verenkierron pysähtymisen ja hengityshalvauksen takia.

Myrkytyksen hoito: Mahahuuhtelu, sen jälkeen lääkehiiltä. Nestevajauksen korjaaminen tavanomaisella nestehoidolla. Jos verenpaine laskee huomattavasti tai on shokki, annetaan suonensisäisenä infuusiona dopamiinia tai noradrenaliinia. Ihovaurioita hoidetaan ksylokaiini- ja hydrokortisonivoiteella tai linimentillä."

Suomen terveyskasvit - luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet

Varokaamme karhuja, susia, käärmeitä ja valkovuokkoja. Ei pidä meidän kaikkea syömän.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Viiriäis



Tässä ovat farmin uusimmat tulokkaat: Melker, Stiina (ei kuvassa), Freddy, Pampula, ja Kesätoffee. (Kyllä, meillä luetaan Saariston lapsia).

Rakensin niille tarhan, jonka ylpeytenä on edellisen keittiön remonttijäänteistä tehty munala. Sinne sopii tirppojen mennä lekottelemaan ja pukertamaan. Nämä kuusiviikkoiset eivät ole vielä ryhtyneet munintapuuhiin, joten odottelemme innolla ensimmäistä tuotetta.

Uudessa tarhassa viiriäiset olivat aluksi vaisuja ja varovaisia. Niiltä puuttui kanojen ja kanien uteliaisuus. Ruoka ja juoma maistui, mutta munalaan uskallettiin vasta muutaman tunnin kuluttua.

Ei tarvinnut olla kummoinen viiriäistenlukija, kun jo selvisi, miten innoissaan ne olivat munalasta! Ne suorastaan villiintyivät oljista ja sahanpuruista.

Seuraavana päivänä tirpat olivat jo aktiivisia. Asensin niille hiekkalaatikon kylpyjä varten ja saman tien siinä olikin jo kaksi ensimmäistä kylpemässä (nöyrimmät anteeksipyynnöt arvon rouville, ettei heillä ollut heti ekana päivänä kylpylootaa!). Melkerkin uskalsi jo kiekaista ja se kuulosti siltä kuin koiran vinkulelu olisi aivastanut.

Ja lisäksi niistä kuuluu maailman pienin ja suloisin piip-ääni.


"MIKÄ tuo on?!" 

perjantai 2. toukokuuta 2014

Villiyrttimuistio

Method vuohenputkisto. Kyykkä-zeniä.

Listasin tähän muistilapun itselleni lähitienoillamme yleisistä villivihanneksista ja -yrteistä. Listani ei ole mitenkään tyhjentävä, vaan poimin mukaan itseäni kiinnostavia tietoja.

Jos tätä joku lukee, lienee syytä muistuttaa, että joistakin yrteistä voi tulla allergisia reaktioita, jotkut niistä eivät sovi esim. munuaisvikaisille, eikä rohdoksia tule keittää ilman perehtymistä niiden resepteihin.

Ahomansikka
- sellaisenaan, taikinoihin tai teenä
- flavonoideja, C-vitamiinia

Horsma
- nuoret versot parsan tapaan
- suolaisiin ruokiin ja makeisiin jälkiruokiin
- kiehauttamisen jälkeen voi pakastaa
- kuivattuna mausteena tai teeaineksena
- valkuaisaineita, karoteenia, C-vitamiinia

Isotakiainen
- syksyllä kerättyä juurta käytetään mustajuuren tapaan
- juuret lisäävät vastustuskykyä infektioita vastaan ja alentavat verensokeria
- lehdet rauhoittavat kutinaa
- antibakteerinen

Kataja
- mausteena, kuivattuna, säilöttynä
- yrttiteesekoituksiin
- lisää ruokahalua

Keto-orvokki
- alentaa kuumetta
- sisäisesti nautittuna ihottumien hoitoon, ulkoisesti haavojen hoitoon
- kuivattamista varten kerättävä aamuskasteen haihduttua ja kuivattava nopeasti
- kuivattuna säilytettävä ilmatiiviissä purkissa

Koivu
- hiirenkorvat esim. leivän päälle, salaattiin tai teehen
- aikuiset lehdet puhdistavat

Kuusi
- kerkät sellaisenaan tai salaatissa
- hauduke poistaa kevätväsymystä
- säilö pakastamalla heti keräämisen jälkeen
- testaa myös hunajaan säilöminen

Käenkaali / ketunleipä
- keittoihin ja salaatteihin
- keitteenä alentaa kuumetta
- sisältää oksaalihappoa, käytettävä varoen
- C-vitamiinia

Luhtalemmikki
- kukkivat versonlatvat sellaisenaan
- voimistava ja rauhoittava, "sisäisesti heikkoustiloihin"

Mesiangervo
- kukat ja versojen latvat
- vahva karvasmanteliaromi
- kuumeeseen, vilustumiseen
- yliannostus aiheuttaa pahoinvointia
- ei keitetä (osa vaikuttavista aineista häviää)

Mustaherukka
- lehdet aina ja kaikkeen, nam
- edistää ruoansulatusta, antireumaattinen
- marjoista voidaan valmistaa hyytelöä ilman keittämistä
- C- ja P-vitamiinia

Nokkonen
- käytä latvus
- kiehauta muutama minuutti
- voi myös kuivata, jolloin ei kiehautusta
- kalsiumia, magnesiumia, karoteenia, C-vitamiinia, piitä

Peltokanankaali
- lisää ruokahalua
- tuoreena salaatteihin tai pinaatin tapaan
- maku muistuttaa vesikrassia
- lehdissä runsaasti C-vitamiinia

Pietaryrtti
- terpeenikoostumus vaihtelee, käyttöä ei suositella omin päin
- kuivattuna kukkakimppuja käytetty kärpästen, sääskien, koiden, kirppujen ja luteiden torjuntaan

Piharatamo
- nuoret lehdet salaateissa tai pinaatin tapaan
- vanhemmat lehdet kasvisliemen pohjana
- tee tai siirappi helpottaa yskää
- pinnalta rikottu lehti laastariksi
- C-vitamiinia, beetakaroteenia, kalsiumia

Pihlaja
- silmuissa karvasmanteliaromia muutamana kevätpäivänä >  esim. vohvelitaikinaan
- marjat tuoreena, hilloina, kuivattuna
- kuivatut lehdet teehen
- C- ja A-vitamiineja, karotenoideja

Poimulehti
- käytä suppuiset lehdet
- sellaisenaan tai taikinoihin sekä pinaatin tapaan
- myös kuivattuna ja teeksi
- kiehauta ennen pakastamista
- auttaa poistamaan tulehduksia, helpottaa ripulia
- neljä kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiinissa

Puna-apila
- kuivattuna vanilja-aromia
- lehdissä valkea kuvio (metsäaapilalta puuttuu)
- maku parhaimmillaan ennen kukintaa
- taikinoissa ym.
- lehtiä voi pakastaa kiehauttamisen jälkeen
- kukkia salaatissa tai teeksi
- kuivattuna mausteena mm. keitoissa
- vaikuttaa piristävästi
- valkuaisaineita, C-vitamiinia, flavonoideja

Siankärsämö
- sellaisenaan, maku muistuttaa rosmariinia
- voi pakastaa
- kuivaamisen jälkeen maustetta
- tuntuva ruoansulatusta edistävä vaikutus
- yliannostuksesta tulee huimausta ja päänsärkyä
- hivenaineita, seleeniä, C- ja E-vitamiinia

Suolaheinä
- suuresta määrästä voi saada myrkytyksen

Suopursu
- maustaa viinan
- käytetään humalan asemesta oluen maustamiseen
- liiallisesti käytettynä myrkyllinen
- keitevesi ulkoisesti käytettynä karkottaa syöpäläisiä eläimistä

Voikukka
- kukkanuppuja kapriksena tai friteerattuna
- sileälaitaiset lehdet sellaisenaan
- kiehautettuna voi pakastaa
- lehdissä A-, B-, C- ja D-vitamiinia, rautaa ja kaliumia

Vuohenputki
- kerää suppuisena
- sellaisenaan mm. salaateissa ja taikinoissa
- kiehautettuna voi pakastaa
- rautaa ja C-vitamiinia

Lähteenä käytin julkaisuja Suomen kansan terveyskasvit, Raija Kivinen: Viehäty villiyrteistä, Hyötykasviyhdistys: Pähkylä sekä äidin ja anopin perimätietoa.

Menkäämme ja kerätkäämme.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Piparit ja Hiutaleet


Kaksitoista kanaa, kuusi Piparia ja kuusi Hiutaletta, kotiutui kanalaamme. Joka päivä keräämme kaksitoista sievää munaa, kuusi ruskeaa ja kuusi valkoista. Oi onnea!

Kanaset löysivät munintapesät saman tien. Osa munii hiljaisesti itsekseen, osa ilmoittaa koko haja-asutusalueelle, kun tulee munahätä. Kukko osallistuu munahädän kommunikointiseremoniaan vastaamalla ”kliip”. Aamuisin kuuluu siis ”kot-kot-kot-kot-kloop”, ”kliip”, ”kot-kot-kot-kot-kloop”, ”kliip”.

Kuin kanat orrella. Kuva otettu kännykällä iltahämärässä - siksi se on rakeinen.

Tälle kanaparvelle ei tarvinnut pitää kuuden illan unikoulua. Nostin jokaisen yksitellen orrelle ensimmäisenä iltana, ja seuraavana iltana ne osasivat kaikki mennä sinne itse pirisemään ja kuorsaamaan. Miten helppoa!

Yläorsi on kaikkein suosituin. Sinne änkeävät ensin Hiutaleet. Piparit valvovat pidempään ja saavat tyytyä alaorteen, vaikka eivät ne tyydy, vaan yrittävät ylemmäksi. Tunku on kova. Joskus joku innokas tekee virhearvion ja putoaa, mutta palaa sitten takaisin änkeämään maltillisemmin.

Leesuksen Toivo herättää seutukunnan aamuneljältä.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Leesuksen Toivo


Hain Leesuksen Toivon (KUKKOKIEKUU) kotiin (KUKKOKIEKUU) autolla ja kuuntelin melkein (KUKKOKIEKUU) autoradiotakin. Kantokopasta vapautettaessa se tekeytyi kuolleeksi ja luulin sen jo heittäneen henkensä, mutta onneksi sitä vain ujostutti.

Joku saattaa miettiä, että millä se sen nimen keksi, joten seuraavaksi selitän nimen alkuperän.

Isoisäni näki viime vuosituhannella unta, että pappilan kissalle piti antaman nimeksi Leesuksen Toivo. Koska se ei 1940-luvulla ollut järin sovinnainen nimi rovastismiehen lemmikille, sanottiin pappilassa vierailleille sanomalehtimiehille, että kissa on Topi vaan. Mutta Leesuksen Toivo oli kuulemma hirviän hyvä kissa, joka eli pitkän ja kiinnostavan elämän.

Koska elämme kierrätystä alleviivaavaa aikaa, ei suinkaan nimienkään tule olla kertakäyttöisiä.

Niin silläpä.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kalevilla kävi flaksi


Viime vuonna kerroin teille Kalevista, joka jäi aina ilman.

Ja tänä keväänä minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa teille, että sorsani Kalevi on päättänyt kihlautua! Voiko mikään olla hienompaa, kuin että aikamiespoikasorsa löytää kahden vuoden yksin lipumisen jälkeen itselleen tyttöystävän?

Hetaleena tuotiin näytille viikonloppuna ja Kalevi esitteli lampea ylpeänä. Ilmeisesti se sai Hetaleenan alun perin kiinnostumaan, koska kertoi omistavansa ison tsäkuusin, hei beibe. Ja Hetaleena tuli, näki ja hyväksyi.

He lipuvat nyt yhdessä joka päivä, aina kaksi tuntia kerrallaan, Kalevi esittelee puolisukellustaitojaan (”hei kato, kato hei, mä melkein sukellan, hei kato hei”) ja Hetaleena tutkii rantaviivaa ja ottaa välillä nokoset.

Ja tottakai kommunikaatiosorsamme Kalevi vastaa, kun sille sanoo ”kvaak”. Itse asiassa se vastaa, vaikkei siltä mitään kysyisikään. Kvaak kvaak kvaak. Aina kaksi tuntia kerrallaan.

Mikä on oikeastaan aika rasittavaa.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kesäkanilan avajaiset


Iloistapa on nävertäjien kohta muuttaa kesätarhaan!

Nyt on hirsinen koirankoppi sisustettu viimeisen päälle. Viime kesänä se ei kelvannut, koska oli ilmeisesti epäilyttävän korkea ja valoisa tila heidän pupumajesteeteilleen. Ties vaikka joku meteoriitin painoinen, sirkkelinokkainen pupuhaukka olisi singonnut itsensä katon läpi sinne!

Keittiöremontin tieltä irrotetut vanhat keittiön laatikostot palvelevat nyt kerrostalona kopin sisällä. Joka toinen laatikko pois, olkia pehmusteeksi, ponnahduslauta ylätasoille pääsyn varmistamiseksi ja oviaukot pienemmiksi - kyllä nyt on matalaa ja hämärää ja pitäisi kelvata vaativampaankin pupumakuun.

Setämieskani saa pienen osan hirsikopista sekä lisärakennukseksi keittiön yläkaapin. Saa sitten valita, kumpi miellyttää kunakin päivänä.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Itsensä löytö

Naakka löysi itsensä.

Missä ovat ne jutut, joissa toimitusjohtajat löysivät itsensä, irtisanoutuivat ja muuttivat kolmansiin maihin toteuttamaan unelmiaan, mutta rahat loppuivat ja alkoi harmittaa, kun äiti Ammakin halasi jotenkin vähän huonosti, ei puristanut sillä tavalla kunnolla, vaan jotenkin haljusti niuskaisi, että olisi kannattanut sittenkin olla reilusti toimitusjohtaja vaan? Ikinä ei niissä jutuissa harmita niitä toimitusjohtajia.

Oletteko koskaan kysyneet keski-ikääntyvältä, mikä se oikeasti haluaisi olla? Tähän Siihen ikään mennessä ihmisestä on (yleensä) karissut kiertelisin-vain-ympäri-maailmaa-ja-omistaisin-viinitilan-Toscanassa -ajatukset. Meillä Niillä keski-ikäisillä on pieniä ja periaatteessa toteutuskelpoja unelmia, mutta tekaistujen syiden lisäksi myös joukko ihan oikeita syitä olla tekemättä elämänmullistuksia. Suurin niistä on raha.

Kuva, jossa on laho venes.

Tein taulukon otoksestani:
on > olisi

markkinointipäällikkö > kalastaja
graafikko > kelloseppä
kehityspäällikkö > NLP-terapeutti
diplomi-insinööri > eräopas
kanttori > käsityöläinen
viestintäkonsultti > vanhusten avustaja
koodari > valokuvaaja
tuotantopäällikkö > pienpanimoitsija
opettaja > taidemaalari

Meillä on hyviä graafikkoja, insinöörejä ja päälliköitä, jotka olisivat käsittämättömän upeita, työn imussa kieriviä, ahkeria ja tuloksellisia eräoppaita, käsityöläisiä ja oluenpanijoita, mutta eivät voi olla, koska eivät pysyisi nykymaailmassa hengissä siten, hän ja hänen perhekuntansa.

Minäkään en pysyisi hengissä, jos minulla olisi liuta eläimiä ja pieni vuohilauma, joiden myötävaikutuksella pitäisin omaa pientä juustolaa ja myisin juustoja mukaville ihmisille (ikäville ihmisille sanoisin, että miten tuntuu kuin olisi ehekkiä ilmassa runsaasti, että yskittääkö teitäkin). Pitäisi syödä ne eläimet, tulisi kato, joka korjaisi elon, menisin edes ja sitten harmittaisi.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Olisi


Olisi aina sellainen sää, miltä näyttää, eikä se siitä sen vierestä. Että kun aamulla katsoo ulos ja näyttää kesältä, niin olisi myös, eikä sellaista pohjoistuulta, että hampaita vihloo eikä pysty sanomaan ”paa pari piparii ja pari raparperii eri paperiin”. Ei olisi liian kosteaa, että pysyisi kuohkeana, eikä tuulisi, jos ei siltä näytä, eikä näyttäisi usein.

Olisi aina sama aika. Kesäajan tullen koiri- ja lasten silmät pyörivät hedelmäpeliä ja talviajan tullen ne alkavat kukkua kun toiset saisivat vielä nukkua. Juuri kun on päässyt nauttimaan valoisista aamuista, tulee kesäaika ja kaikki pimenee taas, että mene kyykkyyn sinä pöyhkeä, joka julkesit riemuita aamuvalon vaikutuksista täällä murheen laaksossa ja nöyrry takaisin ikeesi alle.

Olisi niin, ettei olisi routaa. Routa on turhaa kaikille, paitsi sille itselleen. On se kummaa, kun mitään ei voi pystyttää ilman, että kaivaa routarajan alapuolelle Kiinaan ja sitten täyttää kuopan katteella, soralla, sotteella, karalla ja sen jälkeen vielä toivoo parasta. Pitäisi voida vain laittaa siihen suoraan.

Olisi sellainen eläin, joka söisi vain muurahaisia ja jota jaettaisiin joka talouteen taajamissa eli haja-asutusalueilla. Se sitten söisi ja menisi talveksi horrokseen ja heräisi taas keväällä kyttäämään tuoretta formicaa.

Olisi lämmin kesäiltaisin varjossa.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Mitä kuuluu Liisa-Katrille?

Ari ja Lasse Siltakoski.

Se on ihana. Se on hyväntuoksuinen. Se on pehmoisin kaikista. Ja se on poika.

Lasten mielestä nimi oli vaihdettava Lasse Siltakoskeksi ja sen paras ystävä, myöskin pojaksi osoittautunut entinen Tiina on nyt nimeltään Ari.

Lasse Siltakoski tykkää herkutella kuusen oksilla ja nyhtää heinää heinähäkistä. Se on kokenut ensilumen, ensiloskan ja ensikevätauringon. Se leikkii paahtojänistä aurinkoläikissä ja pomppujänistä puupölkyillä.

Kanit ovat vielä talvikanilassa, kunnes saan kesäkanilan verkotukset kuntoon. Ilmojen lämmettyä ne muuttavat kesäkanilaan ja ymmärtävät nyt toivottavasti paremmin hyödyntää hirsimökkiään, kun se on niin hurjan hienokin ja kaikkea.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Ulkona syömässä

Varaslähtö keittiöpuutarhaan.

Käytiin keskustelu.

-Mentäisiinkö tänään ulos syömään?
-Joo! Mitäs ajattelit?
-Tänään tekisi mieli kiinalaista *1, mutta ehkä sitten myöhemmin kesällä. Entä aasialaista *2?
-Se ei ole auki. Saksalainen*3 olisi kyllä hyvää.
-Ei saksalaista. Ranskalainen*4 keittiö?
-Ei tänään ranskalaista. Mentäisiinkö syömään vaihteeksi ihan kotimaista*5? Ne kyllä sulki sen yhden paikan viime kesänä, mutta siinä vieressä on muitakin.
-Liian tavallista. Mä ehdotan, että mennään seisovaan pöytään, siihen yhteen, josta saa hyvää lähiruokaa.*6.
-Mahtavaa! Mennään.

Tätä keskustelua eivät siis käyneet minä ja Herramies vaan metsäneläimet.

Terve, hörökorva!

*1 - pionit
*2 - liljat
*3 - päärynäpuu
*4 - bourbon-ruusut
*5 - Kaikki se normaali juttu, mitä luonnossa kasvaa ja mitä metsäneläinten pitäisi syödä. Suljettu = sähköllä aidattu omenatarha.
*6 - kaikki se, mitä meidän pihaltamme pilkistää tällä hetkellä


Kyllä siinä on pikku massu taas niin pullollaan puutarhan antimia. 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Maailman paras suklaakakku neljästä aineksesta


Ei se näytä kummoiselta lätyltä, mutta kuvitelkaa lämpöinen tahmasisus rapsakalla kuorella. Sen jälkeen hankkikaa neljä ainesosaa ja leipokaa se.

3 munaa
1 dl sokeria
180 g tummaa suklaata
60 g voita

Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Sulata suklaa ja voi tahmaksi ja sekoita hivenen jäähtyneenä keltuaisvaahtoon. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi ja kääntele varovasti taikinaan, jotta se pysyy kuohkeana. Voitele vuoka kunnolla ja paista kaakkua n. 20 min. 200 asteessa.

Mikä parasta: yhtään ei tarvitse odottaa seuraavaan päivään makujen tekeytymistä! Heti voi syödä!

Jos ei ehdi hankkia neljää ainesosaa, niin pelkkä suklaakin riittää. Senkin voi syödä heti.

Ja ei, tämä ei edelleenkään muutu leivontablogiksi, mutta kaakku sattui nyt vain olemaan niin hyvä ja nopea, että iloisestipa nuori emäntä sen leipoo rusoposkisena sievässä esiliinassaan.

perjantai 28. helmikuuta 2014

Ennätyksiä

"Poimi vaan ja syö, sanoi puutarhanhoitaja. Sitte saatat istuttaa siemenet, sillä se on hyvin hupaista." Zacharias Topelius: Luonnonkirja

Muistatteko sellaista aikaa, kun sää oli ihan tavallinen? Kun ei ollut ennätyskuivaa, poikkeuksellisen kylmää, euroviisuvoiton jälkeisiin parittomiin vuosiin nähden ennätyspitkää talvea, pääsiäisestä laskettuna kolmannen torstain ennätyksellistä ilmankosteutta verrattuna kahden edellisen vuoden pääs. lask. kolm. torstaihin?

Ette te muista, ellette ole satavuotiaita ja hyvä muisti olisi teillä.

Nyt on ennätyslämmin helmikuu ja näön vuoksi viime syksynä maahan istuttamani jalohortensia pukkaa uutta vihreää lehteä ennätysaikaisin. Mansikan taimet ovat iloisen vihreitä, marjapensaissa uhkeat silmut, selja pullistelee ja syksyllä maahan jäänyt kaali on terhakka kuin jokin, joka on tosi terhakka. Paju on kissaillut lokakuusta lähtien.

Jäämme odottamaan poikkeuksellisen rajua takatalvea. Vai onko tämä kevät poikkeus?

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Rabbitfulnessia terapiakanilassa

Terapiakanien ulkoiluhetken talviriehaa.

Nävertäjien käyttäytyminen on kiehtovaa seurattavaa. Pupulapset vaappuvat uteliaisuuden ja suojautumisvaiston välillä, toiset rohkeammin ja toiset aremmin. Kun aikansa istuu kanilan lattialla tarkkailutehtävissä, saa kohta tuntea käsissään pikkupupun nenästä puskevan lämpimän puuh-ilmavirran. Sitä seuraa varovainen luplutus pikku kielellä. Käsivarren päälle kurkottavat kaksi etukäpälää ja niitä seuraavat valtavat korvat. Hampaat testaavat takin nappeja. Pieni ruumis venyy ja venyy, kani kurottuu varpailleen karvaiseksi ballerinaksi, uskaltaisiko, etsä uskaltaisitsä.

Poikaset vieroitettiin emoista ja siirrettiin Brian Toukokuun huostaan. BT on osoittautunut hoivaavaksi isäksi, joka nuolee hellästi pentujaan, ja pennut käpertyvät silloin onnesta ymmyrkäisiksi palloiksi. Välillä BT haukottelee (jos ei oma stressi ole lämpöpuhinaan tai varovaisluplutukseen haihtunut, se lähtee viimeistään silloin, kun näkee kanin haukottelevan) ja sitten se nukahtaa poikasten kiipeillessä selässään.

Emokanit huokaisivat helpotuksesta päästessään omaan rauhaan. Yksi poikasista protestoi yrittäen kiivetä pystysuoraa väliseinää pitkin takaisin, ja seikkailija piti palauttaa omalle tontilleen. Et orava ole sinä!

Terapiakanila auttaa kaikkeen. Sieltä saa matkaevääksi yhden elämänohjeen: lämpimintä on yhdessä. (Ja juo vettä.)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kolikon molemmat puolet


Maalla on mukavaa! Me maalaiset ollaan niin herttaista porukkaa! Mansardikattoiset puutalot on - iik - niin ihania! Ja jos pihalta löytyy jotain ruosteista - tupla-iik!

Nythän on kuitenkin niin, että kolikolla on aina kaksi erilaista puolta. Maalaisidyllilehtien tunnelmakuvista ei välity se, mitä on kuvien takana. Minäpä kerron: siellä on ihkuuden lisäksi työtä.

Kun otan kuvan villasukkajaloista takkatulen loisteessa, on siinä tunnelmaa, ja jos ei ole, niin filtterillä sitä saa. Kuvaa edeltäneenä hetkenä olen kuitenkin iskenyt terassikiveyksen jäätä petkeleellä, lapioinut lunta, kantanut metsänreunasta pikkukiviä ämpärillä, koska kottikärryt eivät siihen näillä keleillä pysty, ja ripotellut hiekoitustarpeita ympäriinsä vain hakeakseni uuden ämpärillisen. Sellaisesta ei saa rustiikkeja maalaisromanttiskuvia, ainakaan näin pimeällä.

Takkatulikuvan jälkeen lähden kantamaan puita liiteristä, jotta seuraavana päivänä voin lämmittää niillä taloa, ja vaihtamaan eläimille olkia-heiniä-vettä. Kuulemme työkavereilta, mitä eilen tuli telkusta - itse emme muista, milloin olisimme viimeksi ehtineet televisiota katsoa.

Kanat: työtä.
Kanit: työtä.
Piha: työtä.
Peurat: työtä.
Keittiöpuutarha: työtä.
Puutalo: työtä.

Kaikki niin rakasta, merkityksellistä, antavaa, tärkeää, ihanaa, vapaaehtoista, aitoa työtä. Jos elantomme olisi tästä kiinni, työn raskaus olisi potenssiin jotain ihan muuta, mutta merkityksellisyys lienisi vakio. 

Yhden kerran kolikon molemmat puolet ovat kuitenkin olleet täsmälleen samanlaiset: kun pihalampi peilisileäksi pinnaksi jäätyi. Ylemmän kuvan toisella puolella on ainoastaan Herramies ja kaksi pientä hokkarihemmoa. Eikä yhtään työtä.


Niin oli maalaisromanttista rustiikki-idylliä, että metsän eläimetkin tulivat karkeloimaan kanssamme.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Maailman helpoin pulla. Ja paras.

Kuvassa pullamalli nimeltä konsukiepre. (Kuka muistaa ruotsin tunnilta? Spotpa näyttää vähän eriltä.)

Vaikka ystäväni leikkaavat mieluummin korvansa irti kuin kuuntelevat minun leivontavinkkejäni, niin tässä tulee yleisön pyynnöstä (!) tuotekehittelyni, jota olen syöttänyt jopa fine dining -kokille. Joka kehui pullaa ja otti lisää. Oli hyvin kohtelias. Tai hyvä näyttelijä. Ehkä molempia. Oikein miellyttävä nuorimies.

Mitat ovat sinnepäin. Ei haittaa, vaikkei tule justiinsa tasamittaa jne., eikä tässä nysvätä mitään "sekoita kuivahiiva jauhoihin" -juttuja. Homma menee näin:

KORVAPUUSTIT

Hanki yleiskone ja nakkaa sen kulhoon:

2 pussia kuivahiivaa
2 dl muscovado-sokeria (reilumminkin saa olla)
175 g voita tai voin kaltaista tuotetta (vähemmänkin riittää)
1 tl suolaa
puoli putkiloa kardemummaa
ripaus vaniljasokeria

Anna koneen hoitaa hommat. Lisää:

5 dl lämmintä maitoa sekä
jauhoja (suurin osa vehnää, mukaan voi laittaa spelttiä tai täysjyvävehnää)

sen verran, että taikina irtoaa kulhon reunoista ja kieppuu löysästi vatkaimen ympärillä. Anna koneen vatkata kauan - sitä vartehan se on hankittu. Vatkaamaan.

Kohota liinan alla n. kaksinkertaiseksi. Vaikka taikina on löysää, se on niin rasvaista (nam), ettei mahdollista kaulinta yms. tarvitse jauhottaa. Leivo pullia ja voitele kananmunan sijaan näiden sekoituksella:

voisulaa tai voisulan kaltaista tuotetta
muscovadoa
vaniljasokeria
ripaus kanelia

Paista 225 asteessa n. 13 min. Vaikka ohje vie palstatilaa, niin tällä rasva- ja sokerimäärällä tulee takuupehmeää pullahöttöä ihan käden käänteessä. Jos ei tulisi, en tekisi.

Mikäli mahdolliset kertyvät kilot huolettavat häntä, niin kannattaa hankkia omakotitalo ja paljon kolattavaa, niin ei näy missään, vaikka istumatyöläinen olisi hän. 

maanantai 20. tammikuuta 2014

Liisa-Katri elämän keväässä


Eikö olekin viisas katse? Ei. Se on ihan tavallinen.

Marsun kokoiset ja näköiset kaninpoikaset ovat lähteneet ulos pesäkopistaan ja muuttaneet nukkumaan Sinisen Penkin alle talvikanilan sisätarhaan. Kolme mustaa, neljä harmaata ja kaksi toffeenruskeaa palleroa ovat pörhistyneet, opetelleet syömään heinää ja olemaan kaneiksi.

Niiden pikkuruisiin geeneihin on kirjoitettu jos jonkinmoista tietoa, kuten esimerkiksi ”pakene pöllön huutoa”, ”kaura on hyvää”, "älä diggaa korppia" ja ”yhdessä on mukava nukkua”. Toisaalta niihin on kirjoitettu myös ”hankkiudu kopista ulos, vaikket osaisikaan takaisin”, joten jouduimme kyhäämään kanikolmioon pennunestävän mutta emonmentävän kulkuesteen.

Yhdessä hujauksessa pikkuiset pomppureidet kuitenkin vahvistuivat ja este voitiin ottaa tarpeettomana pois.


Tässä natiaiset ovat laatikossa sillä aikaa, kun koppia putsataan. Kuvassa Liisa-Katri on ylhäällä keskellä aivan pujona eli korvat lanassa. Sen sukujuurissa on ranskanluppaa, wieneriä, suurihopeaa ja thyringeriä. Jostain se on kuitenkin saanut purhean liehuturkkinsa, joka on aivan erilainen kuin muilla pennuilla.

Kuvassa näkyvät myös mm. Suihku, Kesä ja Musuli. En minä niitä nimiä keksinyt.