sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Vesa, leimautuja
Lauantaina meille muuttivat Patsy ja Edina, mukana myös Vesa. Lauantain ne viettivät sisäkanalassa kolmistaan toipuen ympäristömuutoksen tuomasta järkytyksestä. Ja tietenkin ensimmäisestä yöstä luvattiin sen verran viileää, että ne piti ottaa pahvilaatikossa tuulikaappiin nukkumaan.
Sunnuntaiaamuna sieltä pölähti pökerryttävä kalkkunan ominaishaju.
Kanalauma näytti siltä kuin niiden keskelle olisi laskeutunut etälamauttimella varustettuja mutanttininjoja, jotka pilasivat niiden elämän. Kaikki pelkäsivät kaikkia ja huuto oli melkoinen. Lopulta pari itsestään liikoja luulevaa kanaa teki kalkkunoille selväksi, että täällä sitten määrätään me. Kalkut näyttivät siltä, kuin olisivat juuri huomanneet vuokranneensa luksuskartanon sijaan homeisen ja lahon kesämökin.
Siinä, missä kanat ovat älykkäitä ja nopeita oppimaan, kalkkunat ovat auttamattomasti hölmömpiä. Niille täytyi erikseen opettaa, että kas tässä on vettä ja tässä ruokaa. Ennen kuin ne älysivät sellaisia hienouksia, ne nokkivat kupin reunoja ja sormia ja vähän toisiaan ja taas kuppia.
Ja sitten on Vesa. Koska minä näytin sen mielestä suurelta kalkkunalta (joo kiitti vaan), se päätti leimautua.
Se Vesa.
Menin halkopinon, heinapaalin ja nurkan taakse viemään tavaraa kompostoriin, kun yhtäkkiä heinäpaalin takaa pilkistää pieni pörröinen pää. Vesa. Ja Vesa tahtoi luokse. Se kiersi ja kiersi ja löysi viimein oikean reitin. Sen jälkeen se seurasi minua herkeämättä. Kun vein sen takaisin tarhaan ruoanlaiton ajaksi, se piipitti kutsuääntä niin kovaa kuin pienistä kalkkunalapsen keuhkoista lähti. Piip-piip-piip-PIIP! Sitten se sinkosi itseään kerta toisensa jälkeen verkkoa vasten. Vesa tahtoi tulla läpi. Vesa ei tajuu.
Iltapäivällä Patsy ja Edina jäivät kanalaan, koska ne eivät kertakaikkiaan tajunneet avointa ovea. Vesa, leimautuja, tuli perässä ja päätti ottaa nokoset yläpihalla ja minä päätin mennä alapihan kasvihuoneeseen. Ehdin kävellä viidenkymmenen metrin päähän, kun yläpihalta kuului piip-piip-PIIP. Vesa kutsui. Tenava lähti katsomaan, mikä oli hätänä ja palasi takaisin epävarma Vesa kannoillaan.
Ja Vesa taapersi ja hoippui ja kuuli ääneni (sanoin sille jotain älykästä, kuten "mitäpä Vesa", tmv.), ja Vesa säntäsi, Vesa juoksi - ei, Vesa syöksyi ja lopulta lensi luokseni. Sitten Vesa tuli mukaan kasvihuoneeseen ja otti päiväunet siellä sillä aikaa, kun minä istutin taimia.
Ja Vesa oppi juomaan juoma-automaatista ja syömään elämänsä ensimmäiset kauranjyvänsä ja makoilemaan auringossa. Kyllä Vesa on sitten taitava.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jos sie olet joskus vaikka matkoilla niin Vesa voisi tulla meille yöksi. Herätti nimittäin äidinvaistoja :D
VastaaPoistaJos Vesa saisi päättää, sen pää pilkistäisi sängyn vierestä iltaisin.
PoistaVoi Vesa <3 Kyllä on niin hykerryttäviä nämä lintusten nimet, niinku ny Edna ja Patsy tietty :-D Todella upeeta lueskella näin illan vilakassa sun juttuja...
VastaaPoista:-) Kohta meiltä loppuu nimet.
PoistaNo niin, olet nyt kalkkunaemo! Toivotaan, että Vesalle koittaa murrosikä äkkiä ja hän ottaa vähän etäisyyttä äitiin. Onnea vaan noitten pöljien kanssa!
VastaaPoistaVesa osaa jo haukkua kuin koira. Ja vahtia pihaa: variksilla ei ole enää mitään asiaa meille.
PoistaNuo vauvakalkkunat ovat kyllä aika hellyttävän näköisiä:) Voi Vesaa.....
VastaaPoistaNe on yllättävän söpöjä, lämpöisiä ja tuttavallisia. :-)
PoistaNe on yllättävän söpöjä, lämpöisiä ja tuttavallisia. :-)
PoistaVesa on kyllä sen näköinen, että hän tarvitseekin emoa vielä muutaman hetken! :) Blogissasi herää aina ihan hirmuinen paijausvaisto.
VastaaPoistaMä olisin ihan varmasti ottanut Vesan kainaloon nukkumaan ensimmäiseksi yöksi :D
Vesasta on kehkeytynyt nuori sylikalkkuna. Niiltä puuttuu kokonaan karkuunjuoksemismekanismi. Ne on ihan nostettavissa ja sylissä pidettäviä! :-)
Poista