Maailman pienin hunajameloni

Keväällä kunnostimme talven runteleman kasvihuoneen jälleen uuteen kukoistukseen. Kannoimme sinne ravinteita ja uutta multaa pientä siltaa pitkin vinksallaan olevilla kottikärryillä.

Hankin hunajamelonin siemeniä ja istutin neljä (4) kasvihuoneen multiin. Niistä nousi yksi (1).

Suojasin pientä tainta kuivumiselta ja kannoin sille juotavaa lammesta. Varjelin sitä hallaöiltä peittelemällä sen harsolla iltaisin ja vapautin sen peiton alta aamuisin.

Taimi versoi yhä suuremmaksi ja tarvitsi tukea. Suikaloin vanhan lakanan hyötykäyttöön ja sidon vihreälle varrelle hellän mutta jämäkän paimensauvan, jonkä ympärille verso kiertyi ja kohottautui yhä lähemmäksi aurinkoa.

Poistin rikkaruohot ja kastelin kastelemasta päästyäni. Poistin lammen rannalta tarttuneet punkit jaloistani ja vesiliskot kastelukannun pohjalta. Iltaisin suljin ansarin oven, jotta taimella olisi hyvä olla. Aamuisin avasin oven ja päästi öisen kosteuden ulos.

Koitti syksy. Ympärillä olevat kurkut alkoivat lakastua. Tomaatit varisivat. Linnut muuttivat etelään. Ja lopulta kasvihuoneen nurkassa, hennon varren juuressa, lakastuneiden lehtien alla, nökötti ihan oikea hunajameloni. Tennispallon kokoinen. Maailman pienin.

Irrotin sen varovasti ja kannoin sisälle taloon kypsymään. Päivien aikana sen vihreä väri muuttui hitaasti keltaiseksi. Oli tullut aika avata hedelmä.

Jaoimme hedelmälihan koko perheen kesken, jolloin jokainen sai ruokalusikallisen. Hunajamelonin makeaakin makeampi tajunnan räjäyttävä maku lennätti meidät taivaaseen.

Pikku herkkua oli vaalittu keväästä syksyyn joka päivä lähes puolen vuoden ajan. Oliko se ollut kaiken sen vaivan arvoista?

No ei tietenkään ollut! Mitä te oikein kuvittelitte?!