Valpurin Vauhtipenkki

Nyt kuulkaa löytyi zen ja nimenomaan tästä keinutuolista! Jos lapsuudenkodin joka huoneessa oli kiikkustooli, on ihan oletettavaa, että henkilö halajaa sellaista koko ikänsä, eikä sille pidä siitä nauraa.

Viimein löytyi se oikea, vanha ja käytetty, jonka hurmaava rouva kuljetti peräkärryllään suoraan kotiovelleni. Hän oli ostanut tuolin huutokaupasta 70-luvulla ja nyt minä ostin kyseisen kalusteen itselleni isänpäivälahjaksi. Tästä lähtien teen kaiken täältä kiikkustoolista käsin. Lapioin vaikka.

Herramies saattoi mainita jotain senioriasioihin viittaavaa, mutta minä en kuullut, koska otin juuri ensimmäisen matkani uudessa kiikussa. Ja ah, kyllä kyllä, swingi on ihan mahtava! Tuoli kaartuu ja kaartuu, kunnes massa saavuttaa kriittisen pisteen ja alkaa valua päätä kohti, kaartuu lisää, henkitorveen tulee laskoksia, ja juuri kun luulee päätyvänsä lattialle takaraivo edellä, matka päättyy pehmeästi lakipisteeseensä.

Keinutuolin viehätys piilee siinä, että vaikkei mitään tee, niin koko ajan tapahtuu. Tosin äärimmäisestä takakenosta on vaikea päästä takaisin etukenoon. Hirveästi täytyy jaloilla vispata, vähän karjua ja vipattaa päätä. Mahdollisille ohi kulkeville eksyneille sienestäjille tiedoksi, että ei tartte tulla elvyttämään, minä vain kiikun.

Joka ikinen, joka tähän mennessä on istunut ekaa kertaa tässä tuolissa, kiljuu. Ja ovat sentään käyneet Lintsin Ukossa. Brassailijat.

Pitäisi ehkä alkaa myydä heille rannekkeita tähän.