torstai 8. elokuuta 2013

Ei se enää laula kokodii, kokodaa

Kuva on otettu pikavauhtia kanalan sisältä käsin. Syystä että:

Kanalan jokapäiväisestä siivoamisesta oli kehkeytynyt yhden naisen eloonjäämistaistelu. Danny, tuo keväinen nysvä, jolle kanat antoivat köniin 6-0, oli kasvanut täyteen laumanvartijan mittaan. Tyylipoliisina se vihasi muovisia puutarhakenkiä (minä niin tiedän, Danny, mutta kas kun ne ovat niin hyödyllisiä täällä maalla) ja kumisaappaita (se käytännöllisyys, Danny, se käytännöllisyys). Yksitellen se teki selväksi, keitä se ei kanalaan hyväksynyt, ja lopuksi se ei olisi halunnut sinne minuakaan (minkä se ilmaisi perin pontevasti).

Niinpä kehotin Dannyä kulkemaan valoa kohti.

Oliko se vaikeaa? Kyllä ja ei. Kyllä, jos antoi antropomorfismin kuljettaa: tämä on Dannyn viimeinen päivä, viimeinen ateria ja viimeinen matka. Äidin pikku Dannyn, jonka opetin yöpymään orrella ja jota suojelin ensimmäiset päivät dominoivilta matriarkoilta. Ei, jos ajatteli asiaa laajemmin: annoimme Dannylle hyvän elämän tilavassa tarhassa, jossa se pääsi toteuttamaan kaikkia kukkomaisia tarpeitaan. Miten onnellinen se olikaan verrattuna niihin miljooniin liian ahtaissa tiloissa asuviin, sairaiksi jalostettuihin tapauksiin, jotka nokkivat toisiaan pakonomaisesti, koska eivät voi elää lajinmukaista elämää.

Sitä paitsi Dannyä ei hunajamarinoitu. Se sai porista arvokkaasti padassa.

Armit olivat seuraavana aamuna hiljaisia. Kukko oli tuonut niille turvaa, mutta toisaalta ne saattoivat salaa huokaista helpotuksestakin: Danny ei ollut kovin huomaavainen rakastaja.

Kaiken muun ruoan se jakoi auliisti Armeille, mutta nahistuneet omenat se piti itse. Jos kana eksyi lähellekään tätä herkkua, se sai tuta, ettei sellainen oma-aloitteisuus ollut laitaa.

Kun päästin aiemmin muutaman Armin ulkoilemaan tarhan ulkopuolelle, Danny sai melkein sydänkohtauksen huolestuessaan tästä uudesta käänteestä. Se vaihtoi kiihkeitä nokkadelmia verkon lävitse ja oli niin hysteerisen hermostunut, että kanat piti palauttaa takaisin tarhaan. (Dannyä ei voinut vapaaksi päästää, sillä se olisi käynyt jaloiksi ihmisiin.) Seuraavan vartin Danny pyöri palanneiden karkulaisten ympärillä motkottaen niille vihaisesti: ”Missä te olette olleet? Missä te olette olleet? Miksi te lähditte? Miksi te lähditte?”

On sitä vähän ikävä. Kuitenkin.

8 kommenttia:

  1. Voi! RIP Danny <3

    Kumpa kaikki kanalat olisivatkin yhtä hyviä, eläinten oikeuksia ja itseisarvoa kunnioittavia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rauha Dannylle!

      Eläimistä on tosiaan annettu ihmiselle suuri vastuu. Kananaivoillakin varustettu lintu on tunteva ja tahtova yksilö. Näin pienkanalassa sen näkee selkeästi.

      Poista
  2. Onneksi ei päätynyt hunajamarinadiin. Kunniaton loppu olisi se ollut.
    Käytätkö sulat askarteluun? Eiks sulkakorvikset ole edelleen muotia ;-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teenkö sulle kolkytsenttiset mustavalkoiset liehukkeet ensi kerraksi? :-D

      Poista
  3. Eikö laula enää! Rauha vaan muistolleen ja kyllä ratkaisunne vaikuttaa oikealta. Ehkä armit saa nyt sitten seikkailla hiukkasen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on täällä innokas kettuperhe ja kanahaukka, joten seikkailut ovat edelleen hyvin vahdittuja. :-)

      Poista
  4. Kyllä näihin elikoihin vaan kiintyy, enpä yhtään ihmettele että vähäsen Dannya kaipaatkin!
    Anteeksi vaan mutta olen kai jotenkin vieraantunut tällaisesta, onko se nyt luontaistalous, joten olisinkohan voinut "omaa Dannyani" syödä :)
    Hienoa muisteloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. :-)

      Ajattelen, että myös makaronilaatikkoni jauheliha, leivänpäällysmetwurstini ja lihapullani ainesosa on ollut ihan yhtä tunteva eläin kuin Danny, joten Danny oli toisaalta vain yksi (rakas) eläin tuotantoeläinten joukossa.

      Broileri on tosin jo vuosia jäänyt kauppoihin ja ruoanlaitossa käyttämämme liha on lähes poikkeuksetta luomua tai pientiloilla tuotettua.

      Poista