sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kuinka Uutis oppi uimaan

Ensimmäinen aamu vapaudessa.

Tottakai meille tuli myös ankkoja: Hertta, Mertta, Sissi, Kukka-Pekka ja Uutis. Uutis-ankka on kaikkein isoin ja Kukka-Pekka pienin.

Vaikka olen monissa hajuissa marinoitu, kutkutteli ankanhakumatkan paluuvuoro sietokyvyn rajoja. Kuvitelkaa auringon paisteessa lämmennyt, vanhaksi mennyt vuohenjuusto ja kertokaa se mutaiselta jokivarsilenkiltä palanneen ja puoli tuntia sen jälkeen torkkuneen lintukoiran lämpimillä käpälillä.

Pidin ankkoja viikon verran aitauksessa, jotta ne oppisivat pitämään paikkaa omanaan. Sen jälkeen päästin ne kauniina juhannusaattoaamuna vapauteen. Mahtaisivatko ne tulla takaisin...

Mahtoivat. Puoli päivää sitä töllöteltiin lampea ja mietittiin, onkohan vesi kylmää ja eikäkö ja mitenkäkö. Iltapäivällä ohjasin ne lampeen itse (ei, ei silleen niin kuin äitiankka vaan ihan käsillä viitoin, jotta tuonne, tuonne).

Enpä ole nähnyt vastaavaa. Viisi keltaista palleroa tekemässä tuttavuutta oman elementtinsä kanssa. Ensin ne juoksivat vedessä. Sitten ne uivat takaperin. Sen jälkeen ne pyörivät itsensä ympäri. Ja lopulta pläp-pläp-räpylät oppivat läpättämään vedessä yhtä aikaa, oikeaan tahtiin.

Kasteltiin päätä, sukellettiin, juotiin niin että maiskutuksen ääni kiiri vettä pitkin, oltiin kuin huvipuistossa konsanaan. Rannalla suittiin joka untuva uudelleen ojennukseen (siihen menee muuten aika kauan, toim. huom.).

Öiksi johdatan ne takaisin Ankkalinnaan ja suljen portin kettujen varalta. Aamuisin päästän ne jälleen uiskentelemaan sydämensä kyllyydestä. Ja mikä parasta: viikossa niiden haju on lieventynyt, eikä kyse ole pelkästään turtuneesta nenästäni. Ehkä lievennyksellä on jotain tekemistä höyhenten kasvun kanssa, mene ja tiedä.

4 kommenttia:

  1. Hieno kuvaus uimaan opettelusta, aivanhan sen näkee silmissään! Kiitos tästä!

    Ankkalinna ja Uutis naurattivat.

    VastaaPoista
  2. Olen aika hyvä yökkäilemään kun asia esitetään värikkäästi!
    Olipa jälleen virkistävää kerrontaa :D
    Työkaverin toisen ankan oli oletettavasti vienyt yöllä juuri kettu tai vaihtoehtoisesti ilves, vaikka ensin oli epäilty leiriään pitäviä T-maalaisia mustikanpoimijoita!

    VastaaPoista
  3. Hehee, ihana postaus! :)

    Meiltäkin löytyy kolme ankkaa, muun eläinjengin lisäksi. En kyllä ikinä unohda sitä reissua, kun haettiin kaksi ensimmäistä ankkaa yli tunnin matkan päästä kotiin. Ne olivat pahvilaatikossa auton takaosassa, mutta silti tuntui kuin olisimme liikkuneet nelipyöräisellä lietealtaalla. Se haju, se haju. Tunnin kotimatka tuntui hyvin, hyyyvin pitkältä.

    Melkoisen kakkaisia kyllä olivatkin ankat, kun olivat isossa ankkalassa kasvaneet. Pikkuhiljaa ne siitä sitten onneksi lähtivät "raikastumaan" ja sitten kasvoi ajan kansa hieno sulkapeitekin.

    Ankat on kyllä sellaisia sottapyttyjä, että ei voi kuin hämmästellä. Se on kuin taikuutta: laitat kirkasta vettä ämpäriin, käännät selkäsi ja katsot uudelleen, tadaa! Kirkas vesi on tipotiessään ja kuravelli tilalla! :D

    VastaaPoista
  4. Tuossapa ankkalasten on mukava polskutella lämpimänä kesäpäivänä... Tulisi vaan sitä lämpöä nyt. Ihana perhepotretti! :)

    VastaaPoista