Virikkeitä kanalasta

Villa Valpuri - herkkuja hanurista. Silläsipulit tarjosivat virikkeen tuolle mainiolle sloganille, joka pitää painaa käyntikorttiin. Iskulause sopii kanalan lisäksi myös kasvimaalle, koska viljely tässä kuivuudessa ja näillä routamäärillä on ihan hanurista.

Kanat munivat munintapesään (kuvassa, katto on poistettu kuvauksen ajaksi) edelleen munan per päivä, vaan kertaakaan emme ole joutuneet pulaan. Jos aamupäivällä jääkaapissa on 60 munaa, on ne iltaan mennessä syöty parempiin suihin ympäri pitäjää. Ystävät tietävät jo, mitä lähettämäni tekstiviesti, ”munaa saatavana”, tarkoittaa, vaikka yksi tavu viestistä jäisikin kiireessä kirjoittamatta.

Tässä kuvassa Nanna esittelee orsille johtavia tikkaita. Kanalassa pyöriessä on tullut mieleen, että kanamaailma on tunnut kieleemme runsaasti aineistoa. Jotta saisimme selville miksi, palatkaamme jälleen Suomen ensimmäisiin asukkaisiin.

Koska Goa’ulilla, Virpillä ja Pirkitalla ei talven pimeydessä lopulta ollut paljonkaan puhuttavaa toisilleen ja ainoa korvin kuultava fraasi oli Pirkitan pisteliäs mitä minä sanoin, oli ruvettava keksimään jotain muuta puhuttavaa. Virikkeinä tarjolla oli ainoastaan pari kanaa, joista sitten reviteltiin.

Goa’ul seisoi kukkona tunkiolla ja väitti saaneensa kannuksensa ennakkoluulottomuudestaan. Hänen mielestään Virpillä ja Pirkitalla ei ollut olosuhteissa nokan koputtamista, sillä nämä olivat ihan vapaaehtoisesti tepastelleet peräkanaa hänen jäljessään susirajalle - tai no, munalukolla rekeen kiinni lukittu Pirkitta siinä siivellä. Virpin mielestä matka oli tyssännyt kuin kanan lento ikiroudan tullessa vastaan ja että näissä lämpötiloissa sai alvariinsa olla kananlihalla, että Goa’ul oli ihan yhtä keltanokka kuin kaikki muutkin, eikä voinut tästä asuttamisesta ottaa minkäänlaista sulkaa hattuunsa. Ihan turha oli kukkoilla.

Goa’ulin mielestä asiasta ei kannattanut enää virittää mitään kukkotappelua, koska pohjoisen asuttamisesta oltiin jo keskustelu nokatusten. Täällä sitä nyt oltiin ja asutettiin, eikä siihen pitäisi kenelläkään olla nokan koputtamista. Itsepä Pirkitta ja Virpi olivat marssineet hänen perässään kuin kanalauma, johon Pirkitta, että siitä asiasta hänellä oli kyllä vielä kana kynittävänä. Goa’ul sanoi, että oltiin sitä nyt niin nokkavia - tuollaiset olivat tyypillisiä Pirkitan kotkotuksia ja vaikkei hän moisesta kanamaisuudesta yllättynytkään, niin jokin nokkimisjärjestys tässä sentään piti säilyttää!

Pirkitan mielestä Goa’ul oli säntäillyt kuin päätön kana ja että tuollaiset olisi pitänyt höyhentää jo kauan ennen routarajaa. Virpin mielestä roudan keskellä villiyrttien kasvu edistyi tipuaskelin eikä mitään tiedonjyviä niiden hyötykäyttöön ollut tarjolla. Goa’ul sanoi, että ainoana pesämunana heillä oli nyt positiivinen asenne, joka erotti jyvät akanoista, joten oli turha kyyhöttää nurkassa kuin kanat orrella. Pirkitta nakkeli niskojaan ja sanoi, että tässä on nyt laitettu kaikki munat samaan koriin eivätkä Goa’ulin ajatukset olleet varsinaisia kultamunia. Nokittaa nyt toiset heti kukonlaulun aikaan munia keräämään, vaikka näillä liukkailla meinaa yhtenään lentää pyrstölleen, eivätkä kanat edes muni kun on ns. talvi. Goa’ul voisi hänen puolestaan vaikka miettiä, kumpi oli ensin, muna vai kana, niin saisi jotain oikeaa tekemistä.

Goa’ul otti siitä nokkiinsa.

Selviytyjät hyötykäyttöön

Sateisen edelliskesän, ylipitkän talven, tulvaisen kevään, ennätyskuivan kesän, jänisten ja peurojen jälkeen saattaa kestää koko joukko toveja, ennen kuin tämä terhakas, mikroskooppinen ex-omenapuu tuottaa siideriaineksia. Toistaiseksi omenakorimme eivät odota lähtökuopissa täyttämistään.

Onneksi peurat eivät sentään viistä talomme seiniä, jolloin torpan lähistöllä kasvavalla neljällä rautatienomenapuun taimella on alapihalla kasvaviin verrokkeihin nähden paremmat edellytykset tuottaa satoa. Ja ne tuottavat.

Kuvassa näkyvät aamuauringon valossa kylpevät omenat ovat liian kirpeitä sellaisenaan syötäväksi, mutta niistä tulee mitä parhainta omenapiirakkaa. Perusmuropohjan päälle omenaviipaleet, kanelia ja muscovadoa, ja uunin kautta pöytään.

Sunnuntai, yksinkertainen maalaisomenapiirakka, kaksinkertainen kahvi ja kolminkertainen hurraahuuto elämän iloille!

Ollapa polveutumisessa onnistunut

Päivänä muutamana Herramies rakensi osan pergolasta, jonka rakennus jatkuu ensi kesänä. Pergolan ääressä oli mukava istuskella sitruunamehun äärellä ja tulevina talvina voi sitten vertailla, mihin asti lunta kulloinkin on. (Lumessa ei ole mitään muuta kätevää kuin se, että lapset voi iskeä siihen pystyyn siksi aikaa, kun sitä kolaa. Mihinkään eivät liikahda ne, jos on kunnon kinokset. Ei ne pääse!)

Kuva on toki lavastettu, koska tänä kesänä en istuskellut yhtään vaan rassasin pihaa aamusta iltaan. Tai kerran kyllä istuin, kello oli viisi ja aurinko paistoi mäntyjen lomasta pergolan tuoleille, mutta sitä ei lasketa, koska silloin en henkistynyt vaan pohdin näiden mantujen asuttamista.

Ne, joiden polveutuminen on sujunut hyvin, odottavat syksyä iloisesti. Luontohan syttyy silloin liekkeihin ja daadi-daadi-daa – värit tarjoavat ilmaisia kielikuvia optimistien poimittavaksi (vaikka runokirjaan) ja kansalaisopistot erilaisia kursseja innostuneille.  Me, joiden esivanhemmat joutuivat silloin vähemmistöön, kun Pohjolan asuttamisesta päätettiin, mietimme, että kohta on enää kaksi kokonaista kuukautta jouluun.

Se asutus meni oletettavasti näin.

Goa’ul oli alfauroksena tottunut raahaamaan muita mukanaan ja jo tultiin ns. susirajalle. Pirkitta penäsi, että nyt kyllä käännytään oikeasti takaisin, koska alkaa olla pimeää ja kylmää, eikä sähköäkään ole vielä keksitty. Heimo ei myöskään ollut turhan usein kokeillut tulen tekoa. Goa’ul sanoi, että Matti kyllä jaksaa tehdä tulta talvellakin, että tokkopa se nyt siitä on kiinni.

Virpin mielestä lumen alta näkyi tosi kivoja villiyrttejä, jotka hän aikoi nimetä voikukaksi ja vuohenputkeksi, yhden myös pujoksi (lisäksi "jauhosavikka" sointui hänen korvaansa hauskasti), ja joiden siemeniä hän ajatteli kylveskellä sillä aikaa, kun Goa’ul olisi jänesjahdissa. Pirkitta huomautti, että jäneksen perässä ei liene kovin kepoista mennä, jos on tottunut lähinnä poimimaan hedelmiä puista, mutta Goa’ulin mielestä hänen ketteryydessään ei ollut mitään vikaa eikä jäneksellä ja ananaksella voinut nyt niin suurta eroa olla, että kyllä hän tietää.

Pirkitta siihen, että ei siellä varmaan edes kasva mikään, mutta Goa’ul sanoi tuntevansa jonkun, joka tuntee P’enan, joka voisi tuoda ison muovin, jonka voisi vetää kasvien päälle, että kyllä ne sitten. Ja että eikös pakkasessa pitäminen säilytä kasvit tuoreina.

Pirkitta huomautti, että Goa’ulin täytyisi teurastaa Nippe ja Nappe, jotta lapsille saataisiin karvapeite talveksi, mutta Goa’ul sanoi, että Virpillä on Niveaa, että sivellään lapset sillä, niin ne kestää. Lapsille olisi tarjolla ihan uutta tekemistäkin - niillehän voisi vaikka laittaa puun palaset jalkoihin ja käskeä niitä menemään kilpaa lumessa! Siitä voisi tehdä ikään kuin sellaisen oppivelvollisuuden, että niiden on pakko tehdä sitä vähintään yhdeksän vuotta ja sen jälkeen valinnaisesti kolme vuotta, johon Virpi sanoi, että pesäpalloa kans!

Pirkitan siinä huurteisia kuusia katsellessa hänen mielessään väikkyivät lämmin rantahiekka ja basilikapesto (hänen mukaansa ottama basilika oli paleltunut lerpuksi jo Latvian korkeudella), mutta koska hänen molemmat jalkansa olivat poikki ja hänet oli sidottu rekeen, hän ei varsinaisesti voinut harata vastaan. Goa’ul vakuutti, että siellä on varmaan ihan kivaa ja muistutti, että Pirkitta oli jotenkin lähtökohtaisesti negatiivinen ja häiritsi feng shuin virtaamista, vaikka sentään oli aika riippuvainen heimosta enivei. Että basilika ei suinkaan ollut kuollut vaan lepotilassa, että käärii nyt vain jotain self-help –papyrusta auki ja etsii elämästä hyviä puolia. Positiivisuutta asenteeseen ja eteenpäin, sanoi Goa'ul lumessa.

Jos nyt kohtaisin asiasta päättäneen alfa-uroksen, minulla olisi sille jotain sanottavaa. Otsalampulla näyttäisin sen silmiin!

Sano se sähköllä

Arvatkaa, miltä tämä porukka näyttää sumussa. Ku Klux -jengiltä? Kyläyhdistyksen huopahattuisen puuhanaisen tilataideteokselta? Kantaa ottavalta ympäristötaiteelta?

Meillä mitään hallaa ole. Tämä, hyvät ystävät, on ainoa keino suojata omenapuut peuroilta. Puolitoistametrinen verkko ja hallaharso päälle. Ai miten nättiä.

Kyllä se hiukan kyllästyttää, kun joka ilta peittelee kasvit yksitellen. Niinpä tehostin viestiäni e-reseptillä: saimme nimittäin lahjoituksena auraustolppia, joilla ympäröimme omenatarhan ja joihin sujautimme hevosaitauksista tuttua nauhaa. Yöksi piuha pistokkeeseen ja sähköinen tervehdys on valmis.

Jos jonkun peuransuojelijan tekee mieli alati sadatella tällaista peuroille perin epäedullista toimintaa, niin ilmoitettakoon, että tiluksillamme on vielä varsin paljon muun muassa nuoria päärynäpuita ja eksoottisia liljoja syötäväksi. Nelijalkaisten ystäviemme ei siis edelleenkään tarvitse tulla toimeen Etelä-Suomen niille luontaisesti tarjoamalla (äärimmäisen runsaalla) ruokapöydällä, vaan kallista syötävää löytyy yhä vapaasti pihaltamme. Eivät nälkää suinkaan näe ne! Ja jos peura ponnahtaa, se kyllä pääsee sähköaidan yli, jos oikein erityisesti tekee omenapuuta mieli.

Aidan tarkoitus ei ole tehdä savupeuraa, vaan se lähinnä potkaisee, jos peura siihen osuu. Tiedän, miltä paimenpojan potku tuntuu, sillä olen testannut sen nuorna flikkana. Siitä selviää 9-vuotias vallan mainiosti ilman ulkoisia eli sisäisiä vaurioita ja niin tekee myös peura.

Nyt jännätään lähinnä omenapuiden selviämistä.

Ei se enää laula kokodii, kokodaa

Kuva on otettu pikavauhtia kanalan sisältä käsin. Syystä että:

Kanalan jokapäiväisestä siivoamisesta oli kehkeytynyt yhden naisen eloonjäämistaistelu. Danny, tuo keväinen nysvä, jolle kanat antoivat köniin 6-0, oli kasvanut täyteen laumanvartijan mittaan. Tyylipoliisina se vihasi muovisia puutarhakenkiä (minä niin tiedän, Danny, mutta kas kun ne ovat niin hyödyllisiä täällä maalla) ja kumisaappaita (se käytännöllisyys, Danny, se käytännöllisyys). Yksitellen se teki selväksi, keitä se ei kanalaan hyväksynyt, ja lopuksi se ei olisi halunnut sinne minuakaan (minkä se ilmaisi perin pontevasti).

Niinpä kehotin Dannyä kulkemaan valoa kohti.

Oliko se vaikeaa? Kyllä ja ei. Kyllä, jos antoi antropomorfismin kuljettaa: tämä on Dannyn viimeinen päivä, viimeinen ateria ja viimeinen matka. Äidin pikku Dannyn, jonka opetin yöpymään orrella ja jota suojelin ensimmäiset päivät dominoivilta matriarkoilta. Ei, jos ajatteli asiaa laajemmin: annoimme Dannylle hyvän elämän tilavassa tarhassa, jossa se pääsi toteuttamaan kaikkia kukkomaisia tarpeitaan. Miten onnellinen se olikaan verrattuna niihin miljooniin liian ahtaissa tiloissa asuviin, sairaiksi jalostettuihin tapauksiin, jotka nokkivat toisiaan pakonomaisesti, koska eivät voi elää lajinmukaista elämää.

Sitä paitsi Dannyä ei hunajamarinoitu. Se sai porista arvokkaasti padassa.

Armit olivat seuraavana aamuna hiljaisia. Kukko oli tuonut niille turvaa, mutta toisaalta ne saattoivat salaa huokaista helpotuksestakin: Danny ei ollut kovin huomaavainen rakastaja.

Kaiken muun ruoan se jakoi auliisti Armeille, mutta nahistuneet omenat se piti itse. Jos kana eksyi lähellekään tätä herkkua, se sai tuta, ettei sellainen oma-aloitteisuus ollut laitaa.

Kun päästin aiemmin muutaman Armin ulkoilemaan tarhan ulkopuolelle, Danny sai melkein sydänkohtauksen huolestuessaan tästä uudesta käänteestä. Se vaihtoi kiihkeitä nokkadelmia verkon lävitse ja oli niin hysteerisen hermostunut, että kanat piti palauttaa takaisin tarhaan. (Dannyä ei voinut vapaaksi päästää, sillä se olisi käynyt jaloiksi ihmisiin.) Seuraavan vartin Danny pyöri palanneiden karkulaisten ympärillä motkottaen niille vihaisesti: ”Missä te olette olleet? Missä te olette olleet? Miksi te lähditte? Miksi te lähditte?”

On sitä vähän ikävä. Kuitenkin.

Säävaraus

Meteorologiasta sen verran, että sade-ennustuksen kaksi pisaraa meidän kohdallamme tarkoittaa kirjaimellisesti kahta pisaraa. Nämä nimikkopisaramme, Hannu ja Kerttu, eivät varsinaisesti ole olleet mitään suurkastelijoita. Nurmikko näyttää tältä. Scorcio!

Samaan aikaan puutarhalehdessä kysellään, mikä lehdessä ärsytti eniten, että vastaa & voita. No minäpä kerron. Tämä koskee kaikkia puutarhalehtiänne, ei vain tätä kysestä numeroa, enkä tarvitse tästä palkinnoksi vihreää Mariskoolia saati pussilakanaa yhdelle.

1. Kaikessa viljelyssä on aina säävaraus. Ei auta maanparannus, lannoitus, kattaminen, kastelu, kalkitseminen, muokkaus, kitkentä, kasvuvyöhyke saati jänisverkot. Jos taivaasta ei tule sadetta, mikään ei kasva. Normaalivoimilla ja muulla elämällä varustettu henkilö ei voi kastella kasvimaata niin paljon, että sillä olisi vaikutusta. Jos luonto ei auta, viljelijän keinot on menetetty - kylmyyttä, kuumuutta, märkyyttä, kuivuutta, savea ja peuroja vastaan on mahdotonta taistella. Että tältä pohjalta sanoisin, että ärsyttää joka ainoa rehevyyttä ja sadon runsautta hehkuttava juttu.

Raju tilitys: alla olevassa kuvassa on kuivan kesän maissia (15 cm) peura-aidan (terästä) takana. Etualalla on muutama rivi kukkakaalia (siis kuivuneena kiveksi muuttuneen mullan alla. R.I.P.).

2. Juuri kun luulimme, että maassamme ei ole enää jäljellä yhtään upeaa eläkeläispihaa, jota ei olisi esitelty lehdissänne, löytyy jostain vielä yksi lisää. Isäntä ja emäntä ovat vähintään 35 vuoden ajan hoitaneet pihaa intohimoisesti. Emännän nimi on usein Marketta tai Sinikka, isäntä on aina Eero. Joskus harvoin Erkki, mutta yleensä kuitenkin Eero. Marketoilla ja Eeroilla on aina kolme tytärtä, jotka asuvat lähistöllä ja auttelevat viikonloppuisin pihatöissä, vävypojat rakentavat pergoloita ja tyttäret (entisöijä, maalari ja puuseppä-kondiittori) pystyttävät kasvihuoneita vanhoista ikkunaruuduista. Eero tietää jokaisen kasvinsa tieteellisen nimen ja Marketta muistaa niiden istutusvuodet. Istutusvuodet! Kasvilaatuja on toistatuhatta, koska pariskunta on kokeilevainen ja heillä on pihallaan välimerellinen mikroilmasto. Tämä ei lähetä kirppaisen ja kirvaisen peuravyöhykkeen ruuhkavuosiemäntää nojatuolimatkalle. Ehei! Psykosomaattista taiveihottumaa saa hän!

3. "Syventävä tieto" ei tarkoita kasvin tieteellistä nimeä.

4. Miksi jokaisessa kuvassa Eero tai Marketta hipeltää kaksin käsin jotain kasvia? Mikseivät he koskaan vain katsele niitä? Ei niitä oikeassa elämässä koko ajan hipelöidä!

5. Heinäkuussa en halua tietää, että ensi numerossa on vuorossa neuvoja ruukkujen talvisäilytykseen. Tai oikeammin: en koskaan halua neuvoja ruukkujen talvisäilytykseen. Toisaalta olen utelias näkemään, miten kirjoitetaan artikkeli aiheesta, jonka itse tiivistäisin yhteen virkkeeseen: "Puhdista, pinoa ja laita varastoon".

Vaatimattomia olokohon ne, joilla on siihen aihetta

Eräällä sukulaismiehellä on tapana rakennusurakoidensa jälkeen mennä iltaisin katsomaan kättensä töitä. Olipa urakka pieni tai iso, olipa kuulijoita tai ei, joka kerta hän sanoo: "Kylläpä siitä tulikin komia!"

Katselin pitkään talon ohessa meille langennutta grillimajaa, joka on tehty aidanseipäiden näköisestä tavarasta. Siellä on takka, valurautahella ja paljon tilaa. Tiesin, että jonain päivänä nurkkauksesta tulee vielä sellainen paikka, jossa haluan oleskella.

Ja katso: päivä koitti! Eräänä lämpimänä aamuna käärin hihat ja vapautin sisäinen tuunarini. Jätelaudasta, -tiilistä ja kukkaruukuista syntyi työtason alahyllykkö. Väänsin rautalangasta koukut tuikitärkeille tavaroille: perunaämpärille, teepannulle, vispilälle, käsipyyhkeelle, saippualle ja niin edelleen. Vanha juuttisäkki pitää sisällään sytykkeitä. Niin on maalaisromanttista, että silmiä kirvelee, mutta samalla hyödyllistä: juutti pitää silput kuivempana kuin Ikean sininen muovikassi.

Herramies huomautti, että grillimajaan tulee myös juokseva vesi: vaimo juoksee hakemaan sitä. (Neropatti.) Käsienpesuvesi lämpenee ruusupannussa lättykestien sivutuotteena ja lätyt puolestaan lämpenevät kanalaa varten tyjennetystä liiteristä tuodulla pikkuruisilla puupaloilla.

Kun tuunari istuu ihastelemaan kättensä töitä, on ilo huomata, että pienellä vaivalla pihanurkkauksesta on tullut käyttökelpoinen ja houkutteleva. Illalla vapautin myös sisäisen sukulaismieheni. Viimeistely ja pilkun viilaus sikseen - tästä tuli juuri sellainen kuin halusin!