lauantai 29. elokuuta 2015

Kuusi pientä ankkaa lähti leikkimään

Keväällä hautomakoneesta kuoriutui kuusi pientä kääpiötä. Siinä, missä kanat kuoriutuvat hitaasti ja sanovat piip, ankat pullahtavat kuoresta ulos vauhdilla ja sanovat viu.


Märät rääpäleet nostettiin keinoemon lämpöön ja niiden untuvat pörhistyivät muutamassa tunnissa. Ruoaksi niille tilsattiin keitettyä kananmunaa ja vähitellen siirryttiin niasiinilla terästettyyn tipurehuun. (Herramies ilahtui keväällä löytäessään tonkallisen oluthiivaa puuliiteristä, mutta minä siihen, että se on ankoille hei.)


Viikkojen aikana ankanpennut totutettiin ulkoilmaan ja koulutettiin tulemaan luokse käskystä. Sitten ne päästettiin päiväsaikaan vapaaksi ja yöksi ne kutsuttiin Ankkalinnaan.

Mutta kuka opetti ne uimaan?

Heinäsorsa. Yksinäinen naaras, joka päätti ryhtyä äidiksi ankanpoikasille. Hälle tuotti huolta se, että ankat kutsuttiin iltaisin Ankkalinnaan, koska hän oli hyvin ihmisarka. Siinä sitä sitten päivystettiin koko yö ottolasten lähellä ja aamulla hän riemuitsi, kun sai viedä poikaset vauvauintiin.


Paikkauskollisten ankkalasten ja muuttohaluisen sorsan kohtaaminen enteili huonoa, joten käännyin lähiornitologin puoleen. Hän ei ollut koskaan kuullut tällaisesta lajienvälisestä adoptiosta, joten valmista toimintamallikaaviota ei hänelläkään ollut vilauttaa. Joutsen ja telkkä kuljettaisivat poikaset vaikka kävellen, mutta sorsa lentäen. Ankat puolestaan eivät lentele ja kävelyssäkään ne eivät ole mitään maantiekiitäjiä.

Päiväaitauksen rakentaminen on sen verran pitkä, polveileva, monitahoinen ja tylsä juttuaihe, joten mainitsen tässä vain, että ei. Ja sitten eräänä iltana kavereiden luota kotiin palattuamme ankkoja ei ollut missään. Tiesin, miten siinä oli käynyt, joten suunnistin lähimetsiin viheltelemään.

Ei mitään.

Naapurin koirakin auttoi etsinnöissä, mutta tuloksetta. Muutamien päivien kuluttua toinen naapuri tuli kysymään, olikohan ne mahdollisesti teidän ankkoja, kun heidän lammessaan oli kuusi ankkaa ja villisorsa. Joo, oli ne. Huom. imperfekti.

Päivät vierivät, viikot kuluivat. Tyhjän ankanpesän syndrooma nosti päätään, mutta kiertyi lopulta kerälle ja asettui taka-alalle.

Kuuden viikon kuluttua toinen naapuri näki ne järvellä kaksi kertaa niin isoina kuin niitä johdatteleva sorsa. Kävin haravoimassa lähimaastoa, mutta järvi oli valtava, eikä toivoa jälleennäkemisestä juuri ollut.

Meillä oli siinä vaiheessa jo uudet lohtuankanpoikaset (jotka nyt ovat kasvaneet isoiksi, tottelevaisiksi ja paikkauskollisiksi).

2 kommenttia:

  1. Voi miten mukavaa, kun ilmoitit olemassaolostasi :)
    Olipa tarina, mielenkiintoinen tarina. Kuinkahan niitten on käynyt, ettei vaan kettu tai joku muu viirusilmä olisi löytänyt.
    Tavataanhan taas :)

    VastaaPoista
  2. Hei! Löysin blogisi, joka on oivaltava ja ankkoineen kaikkineen tosi mielenkiintoinen. Jos innostut jatkamaan postailua, laittaisitko minulle viestin: isopahkala@leikiten.fi. Yritin liittää blogisi bloggerin lukuluetteloon, mutta se ei huolinut :( T. Pauliina

    VastaaPoista