Kuusi pientä ankkaa lähti leikkimään

Keväällä hautomakoneesta kuoriutui kuusi pientä kääpiötä. Siinä, missä kanat kuoriutuvat hitaasti ja sanovat piip, ankat pullahtavat kuoresta ulos vauhdilla ja sanovat viu.

Märät rääpäleet nostettiin keinoemon lämpöön ja niiden untuvat pörhistyivät muutamassa tunnissa. Ruoaksi niille tilsattiin keitettyä kananmunaa ja vähitellen siirryttiin niasiinilla terästettyyn tipurehuun. (Herramies ilahtui keväällä löytäessään tonkallisen oluthiivaa puuliiteristä, mutta minä siihen, että se on ankoille hei.)

Viikkojen aikana ankanpennut totutettiin ulkoilmaan ja koulutettiin tulemaan luokse käskystä. Sitten ne päästettiin päiväsaikaan vapaaksi ja yöksi ne kutsuttiin Ankkalinnaan.

Mutta kuka opetti ne uimaan?

Heinäsorsa. Yksinäinen naaras, joka päätti ryhtyä äidiksi ankanpoikasille. Hälle tuotti huolta se, että ankat kutsuttiin iltaisin Ankkalinnaan, koska hän oli hyvin ihmisarka. Siinä sitä sitten päivystettiin koko yö ottolasten lähellä ja aamulla hän riemuitsi, kun sai viedä poikaset vauvauintiin.

Paikkauskollisten ankkalasten ja muuttohaluisen sorsan kohtaaminen enteili huonoa, joten käännyin lähiornitologin puoleen. Hän ei ollut koskaan kuullut tällaisesta lajienvälisestä adoptiosta, joten valmista toimintamallikaaviota ei hänelläkään ollut vilauttaa. Joutsen ja telkkä kuljettaisivat poikaset vaikka kävellen, mutta sorsa lentäen. Ankat puolestaan eivät lentele ja kävelyssäkään ne eivät ole mitään maantiekiitäjiä.

Päiväaitauksen rakentaminen on sen verran pitkä, polveileva, monitahoinen ja tylsä juttuaihe, joten mainitsen tässä vain, että ei. Ja sitten eräänä iltana kavereiden luota kotiin palattuamme ankkoja ei ollut missään. Tiesin, miten siinä oli käynyt, joten suunnistin lähimetsiin viheltelemään.

Ei mitään.

Naapurin koirakin auttoi etsinnöissä, mutta tuloksetta. Muutamien päivien kuluttua toinen naapuri tuli kysymään, olikohan ne mahdollisesti teidän ankkoja, kun heidän lammessaan oli kuusi ankkaa ja villisorsa. Joo, oli ne. Huom. imperfekti.

Päivät vierivät, viikot kuluivat. Tyhjän ankanpesän syndrooma nosti päätään, mutta kiertyi lopulta kerälle ja asettui taka-alalle.

Kuuden viikon kuluttua toinen naapuri näki ne järvellä kaksi kertaa niin isoina kuin niitä johdatteleva sorsa. Kävin haravoimassa lähimaastoa, mutta järvi oli valtava, eikä toivoa jälleennäkemisestä juuri ollut.

Meillä oli siinä vaiheessa jo uudet lohtuankanpoikaset (jotka nyt ovat kasvaneet isoiksi, tottelevaisiksi ja paikkauskollisiksi).

Meni talvi

Ehkä viimeinen asia, joka tulee mieleen iltaisin työn, lasten, pihan, eläinten, lasten harrastusten ja opiskelun jälkeen on blogin päivitys. Näen päivän aikana niin paljon kirjaimia, että ne riittävät mainiosti koko yöksi muutenkin. Aamulla näen ensimmäisen heti keittiössä. Se on M ja se lukee kahvinkeittimessä.

Talvi on äkkiä kääritty pakettiin:
Marraskuu: pimeää, kylmää
Joulukuu: pimeää, kylmää
Tammikuu: pimeää, kylmää
Helmikuu: pimeää, kylmää
Maaliskuu: melko pimeää, kylmää
Huhtikuu: kylmää
Toukokuu: kylmää
Kesäkuu: kylmää, Vatanen karkasi, se saatiin takaisin

Noin. Siinä oli vuoden postaukset kertalaakista.

(Tuli meille kanoja hautomakoneesta, ankkoja hautomakoneesta, sitten taas kanoja hautomakoneesta ja parin viikon päästä on tiedossa lisää ankkoja hautomakoneesta. Kuvassa on Mirja, kochin-tipu.)

Ei talvelle

Minä en ajattele talvea, kun nurmikko paahtuu ritisevän keltaiseksi ja ankat ovat purheimmillaan. En ajattele talvea, kun liljat aukeavat ja tiristävät makeaa parfyymiaan kesäillan täydeltä niin, että ilma on tuoksusta raskas.

En ajattele, kun lupiinit ovat poksahdelleet, pietaryrttien aika on tullut ja tomaatit kypsyvät kasvihuoneessa. En, kun neidonkorennot suristavat kaislikossa, vaskitsan pää pilkistää kivikosta, tuuli seisahtaa hetkeksi ja pihakeinu natisee.

En ajattele talvea, vaikka illat ovat jo tummuneet, kanat menevät yhä aikaisemmin nukkumaan, aurinko maalaa korkeimmat pilvet ja pään yli lentävien lokkien nassut oranssinpunaisiksi, kun lepakot saapuvat ja ensimmäiset kynttilät syttyvät grillimajassa. En.

*Kurk*

Kevät kyllä joskus tulee mieleen. Tämä kuva on viime toukokuulta.

Kuinka Uutis oppi uimaan

Ensimmäinen aamu vapaudessa.

Tottakai meille tuli myös ankkoja: Hertta, Mertta, Sissi, Kukka-Pekka ja Uutis. Uutis-ankka on kaikkein isoin ja Kukka-Pekka pienin.

Vaikka olen monissa hajuissa marinoitu, kutkutteli ankanhakumatkan paluuvuoro sietokyvyn rajoja. Kuvitelkaa auringon paisteessa lämmennyt, vanhaksi mennyt vuohenjuusto ja kertokaa se mutaiselta jokivarsilenkiltä palanneen ja puoli tuntia sen jälkeen torkkuneen lintukoiran lämpimillä käpälillä.

Pidin ankkoja viikon verran aitauksessa, jotta ne oppisivat pitämään paikkaa omanaan. Sen jälkeen päästin ne kauniina juhannusaattoaamuna vapauteen. Mahtaisivatko ne tulla takaisin...

Mahtoivat. Puoli päivää sitä töllöteltiin lampea ja mietittiin, onkohan vesi kylmää ja eikäkö ja mitenkäkö. Iltapäivällä ohjasin ne lampeen itse (ei, ei silleen niin kuin äitiankka vaan ihan käsillä viitoin, jotta tuonne, tuonne).

Enpä ole nähnyt vastaavaa. Viisi keltaista palleroa tekemässä tuttavuutta oman elementtinsä kanssa. Ensin ne juoksivat vedessä. Sitten ne uivat takaperin. Sen jälkeen ne pyörivät itsensä ympäri. Ja lopulta pläp-pläp-räpylät oppivat läpättämään vedessä yhtä aikaa, oikeaan tahtiin.

Kasteltiin päätä, sukellettiin, juotiin niin että maiskutuksen ääni kiiri vettä pitkin, oltiin kuin huvipuistossa konsanaan. Rannalla suittiin joka untuva uudelleen ojennukseen (siihen menee muuten aika kauan, toim. huom.).

Öiksi johdatan ne takaisin Ankkalinnaan ja suljen portin kettujen varalta. Aamuisin päästän ne jälleen uiskentelemaan sydämensä kyllyydestä. Ja mikä parasta: viikossa niiden haju on lieventynyt, eikä kyse ole pelkästään turtuneesta nenästäni. Ehkä lievennyksellä on jotain tekemistä höyhenten kasvun kanssa, mene ja tiedä.

6

                           6
                               
Kumpi on rankempaa: tilata 200 kuusentainta netistä vai istuttaa ne?

200 kuusen istuttaminen kuulostaa isolta urakalta, mutta ei se ole. On ihminen, joka pitäisi palkita siitä, että on keksinyt pottiputken, jolla taimet saa maahan yhdellä ranne- ja yhdellä nilkkaliikkeellä.

Paljon vaativampaa on 6:en tilaaminen. Itse asiassa se on niin vaativaa, etten hämmennykseltäni saa sanaa tulemaan. Antimarkkinahenkisyydessä olen kohdannut voittajani. Tästä riittää kerrottavaa leirinuotiolla, jahka henki alkaa taas kulkea.

Nyt meillä on kuitenkin iloinen pieni 6-aita, joka kuolemani jälkeen on varmasti tuuhea ja hieno.

Vesa, leimautuja

                         
Lauantaina meille muuttivat Patsy ja Edina, mukana myös Vesa. Lauantain ne viettivät sisäkanalassa kolmistaan toipuen ympäristömuutoksen tuomasta järkytyksestä. Ja tietenkin ensimmäisestä yöstä luvattiin sen verran viileää, että ne piti ottaa pahvilaatikossa tuulikaappiin nukkumaan.

Sunnuntaiaamuna sieltä pölähti pökerryttävä kalkkunan ominaishaju.

Kanalauma näytti siltä kuin niiden keskelle olisi laskeutunut etälamauttimella varustettuja mutanttininjoja, jotka pilasivat niiden elämän. Kaikki pelkäsivät kaikkia ja huuto oli melkoinen. Lopulta pari itsestään liikoja luulevaa kanaa teki kalkkunoille selväksi, että täällä sitten määrätään me. Kalkut näyttivät siltä, kuin olisivat juuri huomanneet vuokranneensa luksuskartanon sijaan homeisen ja lahon kesämökin.

Siinä, missä kanat ovat älykkäitä ja nopeita oppimaan, kalkkunat ovat auttamattomasti hölmömpiä. Niille täytyi erikseen opettaa, että kas tässä on vettä ja tässä ruokaa. Ennen kuin ne älysivät sellaisia hienouksia, ne nokkivat kupin reunoja ja sormia ja vähän toisiaan ja taas kuppia.

Ja sitten on Vesa. Koska minä näytin sen mielestä suurelta kalkkunalta (joo kiitti vaan), se päätti leimautua.

                        Se Vesa.

Menin halkopinon, heinapaalin ja nurkan taakse viemään tavaraa kompostoriin, kun yhtäkkiä heinäpaalin takaa pilkistää pieni pörröinen pää. Vesa. Ja Vesa tahtoi luokse. Se kiersi ja kiersi ja löysi viimein oikean reitin. Sen jälkeen se seurasi minua herkeämättä. Kun vein sen takaisin tarhaan ruoanlaiton ajaksi, se piipitti kutsuääntä niin kovaa kuin pienistä kalkkunalapsen keuhkoista lähti. Piip-piip-piip-PIIP! Sitten se sinkosi itseään kerta toisensa jälkeen verkkoa vasten. Vesa tahtoi tulla läpi. Vesa ei tajuu.

Iltapäivällä Patsy ja Edina jäivät kanalaan, koska ne eivät kertakaikkiaan tajunneet avointa ovea. Vesa, leimautuja, tuli perässä ja päätti ottaa nokoset yläpihalla ja minä päätin mennä alapihan kasvihuoneeseen. Ehdin kävellä viidenkymmenen metrin päähän, kun yläpihalta kuului piip-piip-PIIP. Vesa kutsui. Tenava lähti katsomaan, mikä oli hätänä ja palasi takaisin epävarma Vesa kannoillaan.

Ja Vesa taapersi ja hoippui ja kuuli ääneni (sanoin sille jotain älykästä, kuten "mitäpä Vesa", tmv.), ja Vesa säntäsi, Vesa juoksi - ei, Vesa syöksyi ja lopulta lensi luokseni. Sitten Vesa tuli mukaan kasvihuoneeseen ja otti päiväunet siellä sillä aikaa, kun minä istutin taimia.

Ja Vesa oppi juomaan juoma-automaatista ja syömään elämänsä ensimmäiset kauranjyvänsä ja makoilemaan auringossa. Kyllä Vesa on sitten taitava.

Tarvitsevatko kanat kukkoa?

Siinä sitä sitten mentiin kukkapenkkiä kaivamaan.

Kanat pärjäävät ja tuottavat munia ilmankin, mutta hyvä kukko tuo turvaa. Se on kuin johtaja, joka luotaa ja ja ja (tähän mänitsmenttii, liidersippii ja sellaista).

Viime kesän Danny oli nuori kukkoilija, joka ei ollut kanoja kohtaan mitenkään erityisen huomaavainen. Tämänkesäinen Leesuksen Toivo on ihana vanhempi herra, joka pitää kanat ruodussa ystävällisesti. Tosin polkiessaan se nutuuttaa kanoilta päälakihöyhenet pellolle, mutta sitä ei lasketa.

Iltaorrella kahdelle kanalle tuli kahinaa, kun yksi alkoi nokkia liian lähelle tuppaavaa vierustoveriaan. Kiusaaminen loppui siihen paikkaan, kun Leesuksen Toivo kurotti kaulaansa ja nokkaisi puolestaan kiusaajaa. Rauha palasi. Sama toistuu tarvittaessa ulkona.

Alati halajaa kukko mustikkametsälle. 

Kukko kertoo kanoille klop-klop-äänellään, missä on ruokaa tarjolla, ja ryhtyy itse syömään viimeisenä. Joskus se haluaisi kovasti aloittaa herkuttelun saman tien, mutta vaistot pakottavat sen ilmoittamaan löydöstään ensin kanoille ja kiertelemään sen jälkeen makupaloja kuin kissa kuumaa puuroa. Toisinaan se jakaa ruoan kanoille suoraan nokan eteen: "Rouva tekee hyvin ja ottaa siitä!"

Kukko johdattaa lauman orrelle, toimii erotuomarina ja varoittaa kanoja uhkaavasta vaarasta. Kun kanalauma ulkoilee pihallamme vapaana ja muutama yksilö katoaa kukon näköpiiristä, on kukolla aivan valloittavan huolestunut ilme ja se kutsuu karkulaiset äkkiä takaisin laumaan.

Kanat tarkkailevat kukon käyttäytymistä. Kun kukko venyttelee siipiään, se on rento, ja venytysele rauhoittaa kanoja.

Mututuntumalla olen sillä kannalla, että tällainen 12 kanan lauma tarvitsee enemmän kukkoa kuin pienempi porukka.

...Vaan illalla, kun kaikki väki nukkuu, jää yksi viiva kolme ruskeaa kanaa pitämään minulle seuraa. Muut ovat jo orrella tuhisemassa, mutta nämä iltakukkujat seuraavat perässä ja avustavat viiriäisten ja kanien ruokkimisessa. Sitä kukko ei huomaa.