Kuinka Uutis oppi uimaan

Ensimmäinen aamu vapaudessa.

Tottakai meille tuli myös ankkoja: Hertta, Mertta, Sissi, Kukka-Pekka ja Uutis. Uutis-ankka on kaikkein isoin ja Kukka-Pekka pienin.

Vaikka olen monissa hajuissa marinoitu, kutkutteli ankanhakumatkan paluuvuoro sietokyvyn rajoja. Kuvitelkaa auringon paisteessa lämmennyt, vanhaksi mennyt vuohenjuusto ja kertokaa se mutaiselta jokivarsilenkiltä palanneen ja puoli tuntia sen jälkeen torkkuneen lintukoiran lämpimillä käpälillä.

Pidin ankkoja viikon verran aitauksessa, jotta ne oppisivat pitämään paikkaa omanaan. Sen jälkeen päästin ne kauniina juhannusaattoaamuna vapauteen. Mahtaisivatko ne tulla takaisin...

Mahtoivat. Puoli päivää sitä töllöteltiin lampea ja mietittiin, onkohan vesi kylmää ja eikäkö ja mitenkäkö. Iltapäivällä ohjasin ne lampeen itse (ei, ei silleen niin kuin äitiankka vaan ihan käsillä viitoin, jotta tuonne, tuonne).

Enpä ole nähnyt vastaavaa. Viisi keltaista palleroa tekemässä tuttavuutta oman elementtinsä kanssa. Ensin ne juoksivat vedessä. Sitten ne uivat takaperin. Sen jälkeen ne pyörivät itsensä ympäri. Ja lopulta pläp-pläp-räpylät oppivat läpättämään vedessä yhtä aikaa, oikeaan tahtiin.

Kasteltiin päätä, sukellettiin, juotiin niin että maiskutuksen ääni kiiri vettä pitkin, oltiin kuin huvipuistossa konsanaan. Rannalla suittiin joka untuva uudelleen ojennukseen (siihen menee muuten aika kauan, toim. huom.).

Öiksi johdatan ne takaisin Ankkalinnaan ja suljen portin kettujen varalta. Aamuisin päästän ne jälleen uiskentelemaan sydämensä kyllyydestä. Ja mikä parasta: viikossa niiden haju on lieventynyt, eikä kyse ole pelkästään turtuneesta nenästäni. Ehkä lievennyksellä on jotain tekemistä höyhenten kasvun kanssa, mene ja tiedä.

6

                           6
                               
Kumpi on rankempaa: tilata 200 kuusentainta netistä vai istuttaa ne?

200 kuusen istuttaminen kuulostaa isolta urakalta, mutta ei se ole. On ihminen, joka pitäisi palkita siitä, että on keksinyt pottiputken, jolla taimet saa maahan yhdellä ranne- ja yhdellä nilkkaliikkeellä.

Paljon vaativampaa on 6:en tilaaminen. Itse asiassa se on niin vaativaa, etten hämmennykseltäni saa sanaa tulemaan. Antimarkkinahenkisyydessä olen kohdannut voittajani. Tästä riittää kerrottavaa leirinuotiolla, jahka henki alkaa taas kulkea.

Nyt meillä on kuitenkin iloinen pieni 6-aita, joka kuolemani jälkeen on varmasti tuuhea ja hieno.

Vesa, leimautuja

                         
Lauantaina meille muuttivat Patsy ja Edina, mukana myös Vesa. Lauantain ne viettivät sisäkanalassa kolmistaan toipuen ympäristömuutoksen tuomasta järkytyksestä. Ja tietenkin ensimmäisestä yöstä luvattiin sen verran viileää, että ne piti ottaa pahvilaatikossa tuulikaappiin nukkumaan.

Sunnuntaiaamuna sieltä pölähti pökerryttävä kalkkunan ominaishaju.

Kanalauma näytti siltä kuin niiden keskelle olisi laskeutunut etälamauttimella varustettuja mutanttininjoja, jotka pilasivat niiden elämän. Kaikki pelkäsivät kaikkia ja huuto oli melkoinen. Lopulta pari itsestään liikoja luulevaa kanaa teki kalkkunoille selväksi, että täällä sitten määrätään me. Kalkut näyttivät siltä, kuin olisivat juuri huomanneet vuokranneensa luksuskartanon sijaan homeisen ja lahon kesämökin.

Siinä, missä kanat ovat älykkäitä ja nopeita oppimaan, kalkkunat ovat auttamattomasti hölmömpiä. Niille täytyi erikseen opettaa, että kas tässä on vettä ja tässä ruokaa. Ennen kuin ne älysivät sellaisia hienouksia, ne nokkivat kupin reunoja ja sormia ja vähän toisiaan ja taas kuppia.

Ja sitten on Vesa. Koska minä näytin sen mielestä suurelta kalkkunalta (joo kiitti vaan), se päätti leimautua.

                        Se Vesa.

Menin halkopinon, heinapaalin ja nurkan taakse viemään tavaraa kompostoriin, kun yhtäkkiä heinäpaalin takaa pilkistää pieni pörröinen pää. Vesa. Ja Vesa tahtoi luokse. Se kiersi ja kiersi ja löysi viimein oikean reitin. Sen jälkeen se seurasi minua herkeämättä. Kun vein sen takaisin tarhaan ruoanlaiton ajaksi, se piipitti kutsuääntä niin kovaa kuin pienistä kalkkunalapsen keuhkoista lähti. Piip-piip-piip-PIIP! Sitten se sinkosi itseään kerta toisensa jälkeen verkkoa vasten. Vesa tahtoi tulla läpi. Vesa ei tajuu.

Iltapäivällä Patsy ja Edina jäivät kanalaan, koska ne eivät kertakaikkiaan tajunneet avointa ovea. Vesa, leimautuja, tuli perässä ja päätti ottaa nokoset yläpihalla ja minä päätin mennä alapihan kasvihuoneeseen. Ehdin kävellä viidenkymmenen metrin päähän, kun yläpihalta kuului piip-piip-PIIP. Vesa kutsui. Tenava lähti katsomaan, mikä oli hätänä ja palasi takaisin epävarma Vesa kannoillaan.

Ja Vesa taapersi ja hoippui ja kuuli ääneni (sanoin sille jotain älykästä, kuten "mitäpä Vesa", tmv.), ja Vesa säntäsi, Vesa juoksi - ei, Vesa syöksyi ja lopulta lensi luokseni. Sitten Vesa tuli mukaan kasvihuoneeseen ja otti päiväunet siellä sillä aikaa, kun minä istutin taimia.

Ja Vesa oppi juomaan juoma-automaatista ja syömään elämänsä ensimmäiset kauranjyvänsä ja makoilemaan auringossa. Kyllä Vesa on sitten taitava.